Ja sitten hän purskahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Muutaman minuutin perästä katsoi hän kuitenkin taas ylös kasvot täynnä suloista, lapsellista ja herttaista rauhaa, lausuen: "Mutta minä olen kuitenkin onnellinen, orpana Kitty, paljon enemmän, kuin olen luullut kenellekään ihmiselle mahdolliseksi. Sillä minä uskon, että Herra Kristus on kuollut minunkin edestäni, ottanut ja pyyhkinyt pois kaikki minunkin syntini. Ja minä olen varma siitä, että Jumala rakastaa minua, myöskin minua, ja minä uskon, että hän tahtoo tehdä minut hyväksi — minä tarkoitan nöyräksi, rakkaaksi ja lempeäksi. Minä tunnen itseni niinkuin kotona, niinkuin olisin palannut takaisin isän huoneesen ja isän sydämen luo, ja niinkuin hän rakastaisi minua, oi, niin hellästi, niin äärettömästi ja niinkuin hän olisi sitä tehnyt jo ennenkin, tehnyt aina. Niin Kitty, minä olen kotona, missä minä ikinä olenkin, ja ijankaikkisesti."
Varhain seuraavana aamuna tuli Ewelyn minun luokseni vaaleana, mutta hiljainen rauha avoimissa elävissä kasvoissaan. "Kitty," sanoi hän, "minulla on ollut merkillinen yö. Minä en saanut unta. Minusta oli kuin kuluneen elämäni kaikki synnit käskemättöminä virtoina olisivat astuneet minun eteeni, niinkuin hukkuvan koko entisyys sanotaan silmänräpäyksessä näyttäytyvän. Minä näin pahat, jotka olin tehnyt, ja hyvät, jotka olin laiminlyönyt, ylpeyden ja itsekkäisyyden, jotka piilevät tuon kaiken alla. Ja ennen kaikkia minä tunsin, kuinka tyly, kuinka paha olin ollut omaa äitiäni vastaan, kuinka kovaa oli ollut jättää hänen pieniä vikojansa peittämättä, sillä tiedänpä, että hän rakastaa isääni, Harrya ja minua enemmän kuin mitään muuta mailmassa. Minä tunsin, että minun päivän koittaen täytyisi käydä näitä kaikkia sinulle tunnustamassa. Yksi yö palasi ennen kaikkia niin elävästi mieleeni. — Oli kauan, kauan aikaa sitten, kun minä olin pieni, pieni lapsi. Harry ja minä olimme punarupulissa, ja minä näin nyt edessäni, niinkuin se olisi ollut eilen, äitini kalveat, huolelliset kasvot, kun hän kulki toiselta pieneltä vuoteelta toiselle.
"Minä muistan selvästi, kuinka hän oli, tuolla kun istui lieden ääressä, hehkuva valo kasvoillansa ja mustilla hiuksillansa, kuinka hän Harryn taikka minun pienimpään liikuntoon taikka ääneen havahti pystyyn, hiipi vuoteemme ääreen ja levottomalla, rakkaalla katseella kumartui meidän ylitsemme lausuen helliä, lohduttavia sanoja; kuinka hän siirteli tyynyä taikka suuteli otsaamme tuolla pehmeällä suutelolla, joka oli parempi kuin mikään jäähdyttävä lääke. Siitä saakka olemme olleet paljon erotettuna hänestä, opettajien ja opettajattarien holhottavina, mutta ajattelepas, Kitty, mikä armo on saada palata takaisin noihin ensimmäisiin, herttaisiin aikoihin nyt eikä vaata silloin, kun jo voisi olla liian myöhäistä lausua joku rakkauden sana taikka tehdä joku rakkauden työ hänelle iloksi! Näitä ja kaikkea kärsimättömyyttäni ja tylyyttäni minä nyt silmäten ristiä ja Jumalan anteeksi-antavaa rakkautta saatan ajatella ja sen ohessa toivoa — toivoa niitä päiviä, jotka tulevat. Mutta voi, kuinka olisi käynytkään, jos se olisi ollut myöhäistä?"
Näyttää siltä kuin Ewelyn palatessaan takaisin Jumalan luo myöskin olisi palannut takaisin kaikkeen siihen, mitä luonnollisessa, inhimillisessä ja lapsellisessa rakkaudessa on ylevää ja jaloa.
Minä arvaan, että tämä ei voi olla muuta kuin kääntymystä. Tämmöisestä heräämisestä lienee kovin suuri ilo. Mutta iloa on tarpeeksi siitäkin, että jo olemme hereillä, jos kohta emme itse oikein tiedä, koska, kuinka ja missä olemme heränneet. Iloa on tarpeeksi siitä, että taivaallisen isämme rakkauden valossa olemme toimittamassa sitä päivätyötä, jonka hän on määrännyt meille.
Tänäpänä sanoi Ewelyn minulle hymyillen: "Minä luulen, että nyt en enää huoli, vaikka lady Huntingdonin iltaseuroissa puhutaan minusta. Minä soisin kyllä, ettei sitä tehtäisi, mutta jos se ainoastaan tapahtuu hyvässä tarkoituksessa, minä mielelläni tahdon siihen taipua. Mutta minä päätän vieläkin," jatkoi hän, "ettei voi puhua paljon ja samalla varsin totta sydämen tunteista. Minä luulen ilman sitä, että sillä tavalla tuhlataan voimia, jotka tarvitsemme tosityöhön."
"Meidän ei tarvitse istua tunteistamme puhumaan," minä sanoin. "On hetkiä, joina ne tunkevat esiin ikäänkuin itsestänsä. Raamattu tarjoo ilman sitä tarpeeksi puheen-aineita, ilman että meidän tarvitsee puhua itsestänne taikka muista ihmisistä."
"Niin," sanoi Ewelyn, "minä luulen, että laverteleminen hengellisistä asioista ainoastaan loimentaa mieltä. Ajattelepas, jos Harry ja minä rupeisimme pitämään pitkiä puheita tunteistamme vanhempiamme kohtaan, vertaamaan, kumpi meistä enemmän rakastaa heitä, ovatko he tänäpänä meille rakkaammat kuin eilen j.n.e. On kuitenkin pyhiä aikoja, jolloin meidän täytyy rakkaistamme puhua."
Täti Beauchamp on puoliksi hämmästynyt, puoliksi huolestunut siitä muutoksesta, joka Ewelynissä on tapahtunut. Hän ei sano voivansa sitä käsittää. "Kaikki ihmiset," arvelee hän, "uskovat kristin-oppia totuuksiksi paitsi juuri muutamat Jumalankieltäjät semmoiset kuin esim. lord Bolingbroke. Tietysti sovituksen työ on 'täytetty.' Se tapahtui jo kahdeksantoistasataa vuotta sitten. T:ri Humden saarnaa siitä aina, kumminkin pitkäperjantaisin. Minkätähden Ewelyn erittäin halaisi saada syntinsä anteeksi, sitä hän ei voi käsittää. Hän on aina ollut hyvin viehättävä, jos kohta vähän pisteleväinenkin. Mutta jos hän itse tuntee itsensä tyytyväiseksi, kaikki on varsin hyvä; se on hänen oma asiansa eikä kenenkään muun."
Ewelynin mielenmuutoksessa ei ole mitään silmään astuvaa. Se osoittaa itsensä enimmästään lempeässä ja hiljaisessa olennossa, joka hänen luonnollisen suoruutensa ja vakuutensa ohessa tekee hänet hyvin miellyttäväksi. Se tulee parhaasta päästä ilmi hänen käytöksessään täti Beauchampia kohtaan, siinä lapsellisessa kunnioituksessa ja rakkaudessa, jota hän osoittaa hänelle, ja joka liikuttaa tätiä paljon enemmän, kuin hän itse huomaakaan. Kuka uskoisi, että täti on ruvennut kysymään Ewelynin neuvoa vaatettensa suhteen!