Ewelyn ei ole uudestaan tahtonut lähteä mr Whitefieldiä kuulemaan. Mutta hän on käynyt minun kanssani vanhan metodistalais-akan luona, jonka oli tapa myydä hedelmiä meidän portillamme, mutta joka nyt on kadonnut sieltä, koska hän makaa sairaana, yskää ja kipua rinnassa, tyytyväisenä halvalla vuoteellansa odottaen Herran aikaa ja hetkeä, joka aina, hän sanoo, on oikea. Rakas vanha akka antaa meidän lukea itsellensä kappaleita vanhasta raamatustansa sekä mr Wesleyn uudesta virsikokouksesta ja kertoo meille sen verosta osia hänen saarnoistansa. Ja vaikka kieli-oppi on vähän sekava ja jumaluus-oppikin hiukan epäselvä, meillä kuitenkin siitä Jumalan voimasta, joka tällä kuolinvuoteella ilmestyy heikkoudessa, lienee yhtä suurta apua kuin mr Whitefieldin mahtavasta puhelahjasta.
Tänäpänä Hugh Spencer on käynyt meillä matkalla Cornwallista Oxfordiin.
Alussa hän puhutteli minua 'mrs Kittyksi' ja oli vähän juhlallinen. Mutta minä puolestani olin niin iloinen, että tuskin sain kyyneliäni hillityksi, oli mielestäni niinkuin pieni osa kodistani. Mutta mitä hän puhui rakkaasta äidistäni, ei ollenkaan ollut miellyttävää, ja siitä minä täydellä todella rupesinkin itkemään! Sen havaittuansa hän taas tuli entiselleen, niin ystävälliseksi ja niin suoraksi.
Hänen lähdettyänsä kysyi Ewelyn, kuka hän oli, ja minkätähden minä niin vähän olin hänestä puhunut, "hän näyttää olevan kunnon mies," sanoi Ewelyn.
Mutta mitäpä olisinkaan hänestä puhunut? Hän on juuri kuin me muutkin tuolla kotona — juuri kuin yksi meistä. Minä olen niin kiitollinen ja iloinen. Täti Beauchamp lähtee taas ja sieltä tulee isäni ja Jack minua noutamaan.
Minä tunnen itseni niin onnelliseksi, että tahtoisin laulaa aamusta iltaan asti. Kun en vaan olisi kiittämätön! Kaikki ihmiset täällä Lontoossa ovat olleet niin hyviä minua kohtaan. Yksin täti Beauchamp'in komea kamarineitsytkin, jota alussa niin pelkäsin, kävi varsin murheelliseksi, kun kuuli puhuttavan lähdöstäni. Ja hyvästiä jättäessään, kun hänen täytyi lähteä edellä Bathiin valmistuksia varten, hän äkkiä unhotti hienoutuneen englantinsa ja kävi kiinni alkuperäiseen Devonshiren murteesensa. Vedet silmissä hän lausui minulle sydämmelliset jäähyväiset toivottaen minulle siunausta ja kaikkea hyvää.
Ja yhtä-kaikki minä en ole hänen edestänsä tehnyt muuta, kuin että surkuttelin häntä ja koetin häntä lohduttaa, kun hän joku päivä itki sitä, että hänen ainoa veljensä oli juonut itsensä juovuksiin ja ottanut pestin sotaväkeen, jonka kautta heidän äitinsä, joka oli leski, tuli jäämään yksin, ilman mitään turvaa.
Tänäpänä Ewelyn kävi minun kanssani jäähyväisillä täti Hendersonin luona. Täti oli omituisella neuvovalla tavallaan hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Hän sanoi mielihyvällä kuulleensa, että Ewelyn oli muuttunut "vakamieliseksi," mutta hän tahtoi varottaa häntä puolettomuudesta. "Kun nuoret ihmiset tulevat mailmasta erotetuksi," hän sanoi, "tapahtuu usein, että lankeevat vastaiseen ylenpuolisuuteen ja käyvät raivoisiksi." Hän toivoi kuitenkin, että Ewelyn, jos hänessä oli täysi tosi, pitäisi kultaista keskuutta. Sitä hän itse aina oli ahkeroinut, ja hänelle oli siitä ainoastaan ollut hyvää.
Orpana Tom oli ujompi ja saamattomampi kuin milloinkaan. Häneltä kysyttyäni hän sanoi pari kolme kertaa olleensa mr Wesley'ä kuulemassa, mutta hänen saarnansa olivat hänelle olleet niinkuin halkaiseva miekka ja terävät kynnet. Tunnustaa kaikki isällensä ja äidillensä, sitä hän ei voinut, se oli enemmän kuin yksikään olento voisikaan. Istua päivästä päivään kotona luulon-alaisena rikkojana, suorakohtaisten ja epäkohtaisten syytösten esineenä, oli enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jos hän tunnustaisi, hänen täytyisi ennen seuraavaa aamua olla pakosalla. Minä sanoin hänelle, että hänellä ei ollut mitään käsitystä äidin rakkauden syvyydestä ja kehoitin häntä ainoastaan sitä koettelemaan. "Yhtä vähän," minä sanoin, "hänellä voisi olla käsitystä tästä rakkaudesta kuin Jumalankaan rakkaudesta, ennenkuin hän oli kumpaakaan koetellut."
Valon säde välähti tuokioksi hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta, ja hän nosti silmänsä minun puoleeni jotakin toivontapaista katseessaan. Mutta alakuloinen, tuskallinen näky palasi kohta hänen kasvoihinsa, ja kun täti Henderson ja Ewelyn nyt liittyivät meihin, hän ei enää puhunut mitään.