Täti Jeanie näytti heikommalta kun viimein, mutta hänen rakkaat, vanhat kasvonsa kirkastuivat, kun hän puhutteli meitä, ja kun nousimme ylös lähteäksemme, hän tarttui käteemme ja lausui hellällä, vapisevalla äänellä:
"Lasten semmoisten kuin te ei ole huokea osata tasaista tietä mailmassa. Eikä minun tietääkseni löydykään kuin yksi ainoa tie, joka alusta loppuun asti voidaan sanoa turvalliseksi, ja se tie käy Herramme ja Vapahtajamme omissa siunatuissa jäljissä. Mutta tätäkään tietä ette saa nähdä pitkältä edessänne, vaan ainoastaan askel askelelta. Älkäät kuitenkaan hämmästykö! Vapahtajamme uskollinen käsi on paljoa parempi johdattaja kuin kaikkein täydellisin kartta. Se käsi kannattaa, samalla kuin se johdattaa. Minä olen havainnut, että ne ajat, joina kaikkein enimmin ikävöitsin karttaa, olivat juuri semmoisia, joina olin johdattavasta kädestä hellittänyt, ja usein haavoittuivat jalkani silloin orjantappuroihin, jotka ajoivat minut takaisin tunnettuihin jalansioihin ja sen käden nojaan, josta minun ei koskaan olisi pitänyt luopua."
"Mutta teidän ei tarvitse orjantappuroita pelätä," jatkoi hän rakkaudesta ja luottamuksesta kirkastuneilla kasvoilla, "sen Vapahtajan jalat, jonka jälkiä me käymme, lävistyivät kerta vielä pahemmasta kuin orjantappuroista. Ja kasi, joka johdattaa ja kannattaa, voi sitoa ja parantaa. Se on parantanut, mitä ei kukaan muu saa parannetuksi, särjetyn ja haavoitetun sydämen." Sitten, niinkuin pari kertaa ennenkin, hän näytti kokonaan unhoittavan läsnä-olomme ja elävän ainoastaan Jumalan näkemisessä. Hänen henkensä näytti olevan rukoukseen vaipuneena.
Kotimatkalla emme puhuneet paljon mitään, ei Ewelyn enkä minäkään. Ei niin, kuin sydämemme olisivat olleet toinen toisellensa suljetut, vaan ainoastaan sentähden, että olivat liian lähellä toisiansa sanojen välitystä tarvitaksensa.
IV.
Kotona, jälleen kotona! Kuinka suurella ikävällä minä olen katsellut sitä hetkeä kohden, jona voisin nämät sanat kirjoittaa! Ja nyt minä tuskin saan rivejä kyyneliltäni selitetyksi!
Syystäpä silmäni täyttyvätkin kyynelistä! Äitini on kipeä, sen suhteen en voi erehtyä, hänen kasvonsa ilmoittavat sen, hänen askelensa, tavallisestikin hiljaiset, ovat nyt hengettömät; hänen äänensä, aina lempeä, on nyt niin matala, niin suloinen; hänen hymynsä, tuo surumielinen ja hellä, ei ole kirkkaan päivänkoitteen kaltainen, joka käy raikkaan naurun edellä, eikä iloisen kai'unkaan, joka seuraa sen perästä, vaan himeän auringonsäteen, joka pilkottaa paksun pilvipenkeren takaa.
Olisivatko nämät muutamat kuukaudet voineet tehdä niin suuren muutoksen, vai olenko itse ollut sokea? Isäni ei näy mitään huomaavan eikä liioin Jack. Voisiko olla niin, että silmäni huijentuneena Lontoon mailman loisteesta nyt näkevät kaikki omassa hiljaisessa kotomailmassamme himmeämmässä, vaaleammassa valossa?
Sillä huoneet, huonekalut, kaikki tyyni on minusta nyt niin toisenlaista. Koskaan ennen en huomannut, että vierashuoneen matto oli niin virttynyt ja kulunut; että sitsiset akkunaliinat olivat niin parsitut; että äitini pyhähuonekin oli niin vanhentunut.
Nämät kaikki eivät ole voineet ainoastaan muutamassa kuukaudessa näin muuttua.