Viime kokeeni ottaa raiska veljeni silmästä ei tosin ole ensinkään onnistunut, ellei juuri siinä, että se selkeämmin on osoittanut minulle malan omassani.
Kuitenkin olin kirjoittanut niinkuin eilen illalla kirjoitin, minusta tän'aamuna oli kuin en tekisi oikein eikä sisaren tavalla, ellen sanoisi hänelle, mitä olen ajatellut.
Jack oli porsaita katsomassa; isäni kulki Rogerin kanssa auran perässä; kyntöhärkien ukittaminen kuului selkeästi koko laaksossa; äitini istui neulostyönsä ääressä jokapäiväisessä kokoushuoneessamme, minä ja Jack olimme kyökissä, missä avoimen akkunan edessä perkasin kaaliksia, sillä välin kuin Jack kirkasteli uuden pyssyn rautoja, jonka olin tuonut hänelle muassani Lontoosta. Tilaisuus näytti sopivalta, ja minä rohkenin lausua: "Jack, sinä et saa suuttua minuun, jos pyydän sinun ensi tilassa maksamaan Hugh'ille tuo kirsikanpunainen rihma. Tottapa sinä sen teet?"
"Kuinka voitkaan vaivata päätäsi tuommoisilla turhilla, Kitty?" sanoi Jack. "Sitä ei ollut kuin ainoastaan muutama pensi; josta ystävien ja nuorten gentlemanien välillä ei kehtaa puhuakaan."
"Mutta olihan se lainaa," minä sanoin, "ja velka on velka, siksi kuin se tulee maksetuksi:" — "No, maksakoon sitten isämme," sanoi Jack nauraen; "talo on hänen. Taikka maksa itse, Kitty, koska olet niin turhan-tyykä."
"Sen tekisin kernaasti, Jack," minä sanoin, "mutta minä en mielelläni tahtoisi siitä Hugh'in kanssa puhua."
"Enkä liioin minäkään," sanoi Jack jyrkästi.
"Mutta velka on sinun," minä sanoin.
"Kitty," virkahti Jack, "sinusta tulee ennen pitkää ikävimpiä ihmisiä, joita olen tuntenut. Se on jonkunlaista hulluuden merkkiä, kun pikku asiat rupeevat aivoja vaivaamaan. Sinun tarvitsee todellakin olla varullasi."
"Mutta kuinka paljon sitä oli?" minä itsepintaisesti kysyin. "Minä voisin antaa sinulle rahan, ja sinä saisit maksaa Hugh'in."