Paljain päin ja kohteliaalla kumarruksella antoi ratsastaja minulle nyt akkunasta Ewelynin kirjeen, johon tämä oli kirjoittanut tuon uuden-aikaisen päällekirjoituksen.
"Minä olisin saanut sen paljoa ennemmin," sanoi hän, "mutta sitä oli kohdannut monet esteet tiellä."
Kuninkaanposti oli ryöstetty Houslowin kankaalla, ja vaikka "maantienritari" korjattuansa mitä laukussa oli rahoja, varsin ritarillisesti oli antanut kirjeet takaisin, postinkuljettaja kuitenkin vastusta tehdessään oli haavoittunut, ja tämä oli tehnyt muutaman päivän viivytyksen. Sitten oli vesi noussut tielle ja rikkonut sillat; ja kun kirje viho viimein oli tullut Falmouth'iin, oli poika, jonka haltuun se annettiin, viikon päivät kantanut sitä taskussaan ja sillä välin unhoittanut, kenelle se oli vietävä, ja kun hän ei voinut lukea kirjoitusta, hän suuremmaksi vakuudeksi oli kantanut sen takaisin postiin. Sinne kirje olisi voinut jäädä — tiesi kuinka pitkäksi aikaa — jollei herra, joka nyt antoi sen minulle, olisi ottanut sitä perille saattaaksensa kulkiessaan meidän ohitsemme matkalla edempänä olevaan kotiinsa. Hevoiskavioin outo kopina oli houkutellut isäni alas pihalle, ja hän ei helpottanut, ennen kuin hevonen oli pantu talliin, ja vieras oli suostunut syömään päivällistä meidän kanssamme. Ja tällä oli sitten niin paljon kertomista päivän valtiollisista ja muista asioista, jotka kaikki suuresti kiinnittivät isäni ja Jackin mieltä, että kumminkin kaksi taikka kolme tuntia kului, ennenkuin sain kalliin kirjeeni avata.
Jack kuunteli ahneesti vieraan uutisia ja huokaili vehkettä, joka hänelle avasi uuden, toivotun tien mailmassa.
Erilaisilla tunteilla kuuli isäni vieraan kertomuksia. Häntä iloitti, että Cumberlannin herttua oli "veisaavia skotlantilaisia" kurittanut, mutta hänen mielihyvänsä väheni melkoisesti "franskalaisten koirien voitoista." "Me opetimme heille toista Marlborough'in päivinä, sir," sanoi isäni. Käyttäen monta sotamiehen väkisanaa hän sitten puhui kerjäläis-saksalaisista, jotka hannoverilaisen kuninkaan seurassa olivat tulleet Englantiin. Hän kiitti Lontoon alhaison käytöstä, kun hannoverilainen hovinainen sen vihaa asettaaksensa vaunuistansa oli huutanut: "Hyvät ihmiset, me olemme tulleet tänne teidän parhaaksenne," ja tämä oli vastannut: "Teidän pitäisi hävetä ja tunnustaa, että olette tulleet meitä myöskin nylkemään."
Hän suuttui kuullessaan, että pretendentti Parisin operassa kuvailtiin sankariksi, vaikka ylämaitten urheat ruhtinaat hänen asiansa tähden olivat Tyburnissa hirtetyt. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että se oli noitten "hävyttömien papistain" tapaista, ja joi protestanttisen perintö-oikeuden maljaa. Mutta hänen lojaalisuuttansa loukkasi taas kertomukset kuninkaan ja Wales'in prinssin riidoista sekä muista häpeällisistä hoviseikoista, joita minä en tahdo kertoa. "Kauheita aikoja, sir," sanoi isäni, "maa ulkomaalaisten koirien käsissä ja vankihuoneet täynnä kurjia taskuvarkaita, jotka varastavat uudestaan, niin pian kuin pääsevät irti. Meidän on perikato edessä, kun whigit ja jakobitat saavat meidät kukistetuksi. Hän virkistyi kuitenkin vähäisen kuullessaan muutamista kirjanpainajista, joitten oli täytynyt ylähuoneen edessä polvillaan pyytää anteeksi sitä, että olivat rohjenneet painattaa kertomuksia parlamentin keskusteluista. 'Mokomat heittiöt,' sanoi isäni, 'kehtaavat kertoa aatelismiesten sanoja.'"
Mutta hän lannistui taas kuullessaan metodistalaisista maallikkosaarnaajista, jotka kaikkialla kokoovat suuria ihmisjoukkoja ympärillensä. "Sir," sanoi hän, "minun aikanani olisi pidetty lyhykäistä komentoa tuommoisten laiskurien kanssa, jotka heittävät auran, muurilaastan taikka kraataripöydän kiertääksensä ympäri maata saarnaamassa mitä hulluja heitä haluttaa. Painetin kärjellä olisimme hajottaneet kuunteliat, ja saarnaajan olisimme panneet jalkapuuhun ensi-tulevaa saarnaansa ajattelemaan. Papistat, sir, tietävät, kuinka villittyjä haaveksioita tarvitsee pidellä, ja me protestantitko antaisimme heidän voittaa meidät ja saattaa meitä häpeään?"
"Niin oikein, sir" vastasi vieras, "mutta uskoisitteko, että tänne tullessani tapasin miehen, joka tunnetaan pahimmaksi metodistaksi, John Nelsonin, niin-sanotun 'Yorkshirelaisen', ja tämä kertoi minulle kohdanneensa kapteini Trevylyanin, joka oli osottanut itsensä vieraanvaraisimmaksi herraksi, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Hän oli antanut hänelle sen piirakan, joka hänellä oli muassaan omaa päivällistänsä varten, ja ilman sitä käskenyt hänen poiketa sisälle juustolle ja leivälle, niin usein kuin hän kulkisi hänen talonsa sivutse."
Isäni näytti säikähtävän ristiriitaisuutta metodistoja vastaan viskatun syytöksensä sekä suvaitsevaisuutensa välillä sitä ainoata metodistaa kohtaan, jonka hän yksityisesti oli tavannut. Mutta hän malttoi pian mielensä ja sanoi:
"Sir, se mies on oikea englantilainen ja kirkkoa kohtaan niin uskollinen kuin te ja minä. Mies ilman sitä ruumiiltaan niin väkevä, että yksi ainoa semmoinen soturi kuninkaalle olisi suuremmaksi avuksi kuin koko joukko noita viheliäsiä hessiläisiä. Ja juuri ennenkuin kohtasin hänet, kurja ja pelkurimainen alhaiso oli kavalasti piirittänyt ja julmasti hakannut, potkinut ja sotkenut häntä, niin että hän oli vähällä henkensä heittää."