"Sen perästä varotti hän meitä kuuntelemasta pahaa puhetta lähimmäisestämme. 'Kuuntelia,' hän sanoi, 'on yhtä syyllinen kuin puhuja; joka vastaan-ottaa varastetun tavaran yhtä huono kuin varas. Jollei olisi ketään pahaa puhetta kuuntelemassa, ei kukaan semmoista puhuisikaan.'
"Saarnan loppu oli liki-pitäen seuraava:
"'Oi että kaikki te, jotka kärsitte herjausta ja kannatte metodistain nimeä, kumminkin tässä asiassa antaisitte hyvän tavan esimerkkiä. Jos teidän täytyy eritä muista, antakaat sen tapahtua sen kautta, ettette kenestäkään puhu pahaa. Mitä siunatuita hedelmiä tämmöisestä itsekieltämisestä sydämissämme saisimme tuta! Jos näin pitäisimme rauhaa kaikkien ihmisten kanssa, kuinka oma rauhamme tulisi niinkuin vedenvirta; jos näin osoittaisimme rakkautta lähimmäistämme kohtaan, kuinka Jumalan rakkaus olisi ylenpalttinen meidän sieluissamme! Ja minkä vaikutuksen se tekisi kaikkiin niihin, jotka ovat yhdistetyt meidän Herramme Jesuksen Kristuksen nimessä! Kuinka veljellinen rakkaus kasvaisi! Jos yksi jäsen kärsisi, kaikki muut myöskin kärsisivät; jos yksi jäsen tulisi kunnioitetuksi, kaikki muut iloitsisivat. Eikä siinä kuitenkaan vielä kaikki. Minkäpä vaikutuksen se tekisi ajattelemattomaan, musertumattomaan mailmaan! Vielä kerran sen täytyisi Julianus Apostatan kanssa huudahtaa: 'Katso, kuinka kristityt rakastavat toinen toistansa!' Rakkaan Vapahtajamme viimeinen ylimmäis-papillinen rukous tulisi täytetyksi, hänen valtakuntansa lähestyisi. Herra jouduttakoon armossa tätä aikaa ja tehköön meidät kelvollisiksi rakastamaan toinen toistamme, ei ainoastaan sanoilla ja kielellä, vaan työssä ja totuudessa!'
"Siellä minä, kallis Kittyni, istuin kuritettuna ja nöyryytettynä, mutta myöskin opetettuna ja ojennettuna, ja sinun ei sentähden ollenkaan tarvitse pelätä, että saat tietää, mitä lady Emily tuonain lausui. Mutta mitä siihen tulee, että minun pitäisi mennä hänelle itselle yksityisesti siitä puhumaan, minä tuosta en ole varsin selvillä. Mokoma rynnistys ei ole hauska, paitsi juuri riitaisille luonnoille, ja tämä menetystapa tarjoo sentähden myöskin sen edun, että se panee meidät ensin ajattelemaan puollustusta vialle, jota niin suoralla tavalla hankimme ahdistaa. Ja kenties löytäisimme monesti puollustuksessa enemmän totuutta kuin syytöksessä.
"Useasti minä kohtaan ystäväsi Hugh Spencerin. Isäni pitää hänestä paljon ja tahtoo häntä mielellään nähdä. Kun olemme kahden kesken, puhumme paljon metodistoista ja jostakin toisesta, johon molemmat olemme suuresti mieltyneet.
"Kuinka mielelläni olisin tahtonut luoda silmäni siihen onnelliseen kotiin, siihen Spworth'in pappilaan, missä Wesleyn kehto kerta seisoi! Mitä siitä olen kuullut, saakoon tässäkin siaa, koska olen varma, että sinä siihen mielistyt yhtä paljon kuin minäkin.
"Ahdistavan pakon verosta siellä vallitsi vapaus ja rauha. Viattomat, virkistyttävät leikit vaihettelivat järjestetyn, ruumiin ja sielun voimia vahvistavan työn kanssa; lasten kesken ei kuulunut melua ja vallattomuutta, mutta hilpeälle lapselliselle ilolle ei pantu mitään luonnotonta estettä. Suloisilla virsillä alotettiin ja lopetettiin päivän työ, ja kun yölevon aika oli käsissä, lapsiparven vanhemmat jäsenet ottivat nuoremmat erilleen, lukivat heidän kanssansa jonkun virren sekä kappaleen uudesta testamentista, ja paitsi sitä äiti itse joka ilta haasteli lastensa kanssa kuunnellen heidän lapsellisia tunnustuksiansa ja jakaen heille lohdutusta ja neuvoa heidän pienissä huolissansa.
"Niin suuri oli tämän äidin valta poikiensa sydänten ylitse, että John kertoo vielä ensimmäisen miehuutensa aikana häneltä saaneensa helliä äidillisiä nuhteita siitä, että hän oli toivonut saavansa kuolla ennen häntä. Yhdeksäntoista lasta syntyi tässä kodissa ja kolmetoista niistä oli siellä yhtä haavaa elossa. Huolenpitoon kaikkien noitten terveitten, iloisten ja hyvälahjaisten lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, jotka epäilemättä olivat perineet melkoisen osan vanhempiensa mielen-lujuudesta, liittyi kaikki köyhyyden lukemattomat vastukset ja puuhat. Ja isän yhteiskunnallinen asema ei suinkaan vähentänyt perheen köyhyyttä. Useammat seurakuntalaiset maksoivat kymmenyksensä semmoisella tavalla, että siitä perheen toimeentulolle oli suurta haittaa ja hämminkiä. Tapahtuipa kerta, että mr Wesley pienen velan tähden joutui vankeuteenkin. Häntä silloin auttaaksensa hänen jalomielinen vaimonsa möi sormuksensa; muut vaimoväen koristukset, jotka hän oli saanut perintönä, olivat jo ennen hukatut niinikään kuin miehen kirjatkin, joista molemmat paljon pitivät. Vankeudessa mr Wesley ei valittanut, vaan saarnasi vanki-raukoille ja rukoili heidän kanssansa. Yorkin arkkipiispalle kirjoitti hän siihen aikaan, että vankihuone hänestä oli isompi ja tähdellisempi vaikutus-ala, kuin hänen oma seurakuntansa.
"Niin koeteltuna kuin mrs Wesley olikin, hän ei kuitenkaan näyttänyt käyvän kumarruksissa ja alakuloisena mailman lävitse. Kaikki mitä hän teki, teki hän keveällä ja hilpeällä mielellä. Viidenkymmenen vuoden ijällä kirjoitti hän, joka niin hyvin tiesi mitä köyhyys on, arkkipiispalle, että hän katsoi huokeammaksi olla rikkauksia paitsi kuin niitä nauttia ja samalla kantaa niitten kuormaa ja edesvastausta.
"Hänen sydämensä syvyydessä oli se salainen lähde, josta hänen voimansa herui. Aamuin illoin vietti hän tunnin aikaa yksinään Jumalansa kanssa. Rukouksen aamuhetki (Hugh Spencer sanoi) teki päivän kuorman ja helteen hänelle keveäksi, ja kiitoksen ja ylistyksen iltahetki pani niinkuin sinetin hänen omantuntonsa rauhalle.