"Mutta minä palaan takaisin saarnaan, josta en suinkaan tahdo mieltäni luovuttaa.
"Hän alkoi näillä sanoilla:
"'Ei kenestäkään pahaa puhua,' sanoo suuri apostoli, ja se on käsky yhtä ankara kuin: 'Ei sinun pidä tappaman.' Mutta kuinka monta kristityistäkään pitää tällä käskyllä lukua? Vieläpä kuinka monta onkaan niitä, jotka sen edes ymmärtävät. Mitä on sitten 'puhua pahaa?' Se ei ole samaa kuin valhe taikka perätön parjaus. Kaikki mitä ihminen lausuu saattaa olla niin totta kuin raamattu itse, ja yhtä kaikki sen kertominen voi olla pahan-puhumista lähimmäisestä. Sillä se että puhutaan pahaa ei ole enempää eikä vähempää kuin että puhutaan pahaa poissa-olevasta, että kerrotaan jotakin häijyä, jonka joku on tehnyt taikka sanonut, joka sitä kerrottaessa ei ole läsnä. Vanhemmassa kielessämme sitä merkittiin erinomaisen sopivalla sanalla, sitä näet nimitettiin 'panetukseksi.' Eikä liioin ole mitään varsinaista erotusta tämän ja sen välillä mitä tavallisesti sanotaan 'kielittelemiseksi.' Jos esitys tapahtuu leppeällä ja hiljaisella tavalla, melkeinpä kuiskaten hyvänsuonnin osoituksella ja sen toivon lausumalla, ettei asian liene niin huonosti kuin näyttäisi, sitä sanotaan 'korvankuiskuttelemiseksi.' Mutta olkoonpa tapa erinlainen, asia on kuitenkin sama, kun toiselle jutellaan jotakin semmoisesta ihmisestä, joka on poissa eikä sentähden itse voi puhua puolestansa.
"Ja kuinka tavallinen ja yleinen tämä synti on, ja kuinkapa helposti siihen lankee rikas ja köyhä, viisas ja hullu, oppinut ja oppimaton! Kuinka harvoin pidetäänkään pidempää pakinaa, jossa pahan-puhuminen lähimmäisestä ei ole tähdellisenä osana.
"Se on juuri tämän synnin tavallisuus, joka tekee sen niin vaaralliseksi, niin vaikeaksi välttää. Jollemme syvästi tunne sen vaarallisuutta ja alati ole varuillamme sitä vastaan, emme suinkaan pääse sen vuolteesen joutumasta. Tässä tapauksessa on piammastaan koko ihmiskunta tavallaan käynyt liittoon meitä vastaan. Paitsi sitä tämä paha tapa saa puollustusta ja yllykettä sisältäpäin niinkuin ulkoakin: Ihmisessä on tuskin ainoatakaan pahaa omaisuutta, joka siinä ei löydä tyydytystä: vihamme, ylpeytemme, kostonhimomme.
"On sitä vaikeampi karttaa lähimmäisestä pahaa puhumasta, kun semmoinen puhe pulahtaa huuliltamme ikäänkuin valepuvussa. Me puhumme niin yksivakaisesta, jalosta, etten sanoisi 'pyhästä' hartaudesta, kuten luulemme, ja noitten kurjien olentojen halveksiminen näyttää meistä varsin oikeutetulta. Me teemme syntiä sulasta vihasta syntiä vastaan ja palvelemme perkelettä pelkästä kiivaudesta Jumalan puolesta.
"Sittenkuin tauti oli asian-omaisesti ilmi saatettu, mr Wesley ei jättänyt parannuskeinoa osoittamatta.
"'Ensiksikin, jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä sinun ja hänen välillänne yksinäisyydessä. Tämä,' hän sanoi, 'vaatii kaikkien suurinta leppeyttä, nöyryyttä ja rakkautta. Jos hän nousee totuutta vastaan, häntä ei koskaan saada tunnustamaan sitä, paitsi hiljaisuudella. Puhu yhä edelleen siinä rakkauden hengessä, jota veden tulva ei voi sammuttaa. Jollei rakkaus itse tule voitetuksi, se voittaa kaikki. Kuka taitaakaan sen valtaa selittää?'
"'Tämä on keino, johon Herra käskee meidät ruveta ensiksi,' jatkoi mr
Wesley; 'muuta neuvoa ei meille sallita.'
"'Älä pyydä puollustaa vastakkaista menestystä lausumalla: 'Minä en puhunut mitään kellenkään, ennenkuin tunsin itseni niin lannistuneeksi, etten yksin saanut sitä kannetuksi.' Ja mihinkä keinoon olet ruvennut tuosta kuormasta päästäksesi? Jumala soimaa sinua laiminlyömisen synnistä, siitä, ettet ole sanonut veljellesi hänen vikaansa, ja sinä lohdutat itseäsi ylitse-käymisellä ilmoittaen veljesi vian toiselle. Se huojennus, joka voitetaan synnin kautta, on todellakin otettu.'