Minä en voinut muuta kuin vakuuttaa äidilleni, etten toivonut mitään hartaammin, kuin että vuodesta vuoteen tulisin yhtä enemmän hänen kaltaiseksensa.
Mutta kun nyt istun tässä noita itsekseni ajattelemassa, minusta pyytää olla niin kuin uskon-asiain tarvitsisi tulla uudestaan lausutuksi, uudella tavalla joka sukupolvelle, juuri kuin kevät joka vuosi tuottaa uusia kukkaisia ja uusia lauluja. Työt ja puheet näyttävät vanhentuvan, elleivät vaihettele, siksi kuin, niinkuin Ewelyn sanoo, käyvät muinais-aikaisiksi ja vanhentuneitten verosta taas saavat uuden, elävän muodon.
Raamattu on todellakin aina uusi niinkuin lintujen laulut, niinkuin kevään kukkaset, niinkuin aaltojen kuohu, niinkuin lasten sydämet, niinkuin nuori mies hohtaavissa vaatteissa haudalla, joka tuhansia vuosia sitä ennen varmaankin lauloi ilosta mailman syntymäpäivänä.
Mutta minusta Jumalan tarkoituksena näyttää olevan se, että hänen evankeliumiansa saatettakoon aikakausien lävitse äänien avulla eikä kirjojen kautta, ei kai'uissa haudoilta, vaan raikkaissa, elävissä sanoissa sydämestä sydämeen.
Varma on, että Betty ymmärtää mr Wesleyn ja John Nelsonin, niinkuin hän ei koskaan ymmärtäisi Tuomasta Kempistä taikka piispa Tayleria. Ensi sunnuntaina tahdon kysyä äidiltäni tätä asiaa. Hän varmaankin käsittää sen paljon paremmin kuin minä.
VI.
Laululinnut ovat nyt parhaasta päästä lakanneet laulamasta ja piipattavat ainoastaan varsin hiljaa, maltillisella ja käytöllisellä tavalla hyviä neuvojansa pesän pienokaisille. Ainoastaan varekset, joitten rakkaus näyttää olevan kokonaan asiallinen, niinkuin heillä alin-omaa olisi "talon-pano ja neularahat" puuhana, niinkuin Ewelyn sanoo, pitävät yhä entistä tapaansa. Vanhat rääkyvät opetuksiansa nuorille, ja nuoret näyttävät varsin pauhaavalla tavalla keskustelevan välissänsä, mitä vanhoilta ovat kuulleet. Epäilemättä luulevat nuoret varekset kaikkein omituisimmilla todistuksilla kaikkein sukkelimpia pulmia selittävänsä, vaikka varsin samoja keskusteluja varsin samalla tavalla ja samalla nuotilla on pidetty monet vuosisadat, siitä saakka kuin vareksilla mailmassa on ollut äänenvalta.
Minä tahtoisin juuri tietää, eikö meidän ajan monet pulmat ja vastaväitökset, jotka meistä näyttävät niin uusilta ja uuden-aikaisilta, sille, joka olisi elänyt seitsemäntoista miespolvea, tuntuisi yhtä yksijonoisilta kuin varesten rääkynä minulle!
Ankarat syystuulet pitävät vitkallista, juhlallista huminaa jalavien lakastuvissa lehdissä, niinkuin soittoniekka antaa kantelensa kaikua hiljaiset, viipyvät jäähyväiset, ennenkuin hän laskee sen luotansa murhepäiviksi. Sillä minusta tuntuu kuin tuulet surisivat työtä, jota heidän täytyy toimittaa, huokaisivat ja valittaisivat metsissä, joita käyvät hävittämään; ja niitten aaltojen ylitse, joita ne kuohuttavat, kaikkui heidän kiihkeä huutonsa: "meitä ei luotu hävitystä varten. Alusta emme kantaneet kuolemaa, vaan elämää siivillämme. Milloinka niin tulee uudestaan? Milloin pääsemme rauhaan? Milloin maa huoahtaa ja viihtyy? Milloin kaikki ikävät toimet päättyvät ja ainoastaan hyvän harjoitus jää jälelle?"
Hugh Spencerin oli tapa sanoa, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä, että se tehtävä, jonka hän on meille täällä maan päällä antanut, ei ole koston ja hävityksen, vaan parannuksen ja lohdutuksen.