Kuinka paljon minä olen Hugh Spenceriltä oppinut! Minä arvaan, että hän vastapäin ei tule paljon meidän parissamme olemaan. Hyvä, joka on mailmassa toimitettava, näyttää olevan hänelle vaativana pakkona, ja harvoja löytyykin sitä toimittamassa. Hänen sydämensä on niin avoin ja lämmin, ja hän kykenee paljon suurempiin kuin useammat muut. Orpana Ewelyn käsittää, mikä hän on!
Ja yhtä kaikki Hugh'in oli tapa sanoa, että tämä seurakunta on niinkuin pikku mailma itsessään. Meistä kaikista hän on juuri semmoinen mies, joka sopii meille, jota kansa yhä enemmän rakastaa, sitä myöten kuin hän tulee enemmän tutuksi, ja näyttääpä olevan melkein synti viskata pois kaikki se rakkaus, jonka nuoret ja vanhat hänen isänsä seurakunnassa hänelle antavat. Onpa muitakin, jotka voivat saarnata ulkona suuressa, avarassa mailmassa. Mutta täällä, tässä seurakunnassa, ei kukaan näytä voivan olla, mikä hän on.
Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä se lienee, josta Ewelyn ja hän molemmat niin paljon pitävät, ja jota edellinen ei tahtonut minulle ilmoittaa!
Ennen Hugh'in oli tapa puhua minulle kaikki toivonsa ja tuumansa. Mutta Ewelyn kykenee paljon paremmin kuin minä niitä käsittämään, ja selkeällä, terävällä älyllään hän voi olla hänelle apuna niitä varteen-pannessa. Ewelyn on kaikissa niin peräti toisenlainen kuin minä, joka useasti vasta silloin osaan oikean, kun se jo on myöhäistä. Kenties tunsi Hugh itsensä erehtyneeksi minusta sinä iltana merellä, kuin hän puhui minulle kutsumuksestansa julistaa evankeliumia pakanoille; silloin kuin tuo itsekäs suru tuli minun päälleni ajatellessani, että hän ei enää olisi meidän kaikkien täällä kotona, vaan suuren, avaran mailman tuolla ulkona. Kenties tuntee hän, että minä en voi hänen suuria, ihmis-ystävällisiä tuumiansa käsittää. Ja tietysti minä en sitä voi, niinkuin Ewelyn sen voisi. Ewelyn tietää niin paljon enemmän, hän ajattelee niin paljon enemmän kuin minä. Ewelynin aatetten ja tunnetten verralla minun näyttävät niin heikoilta, niin vähäpätöisiltä kuin hieno tuulenleyhkä heleän, kaikuvan musiikin rinnalla. Niin, Ewelyn näyttää juuri kuin luodulta Hugh Spenceriä käsittämään ja auttamaan. Kohta kenties ilmoitetaan minulle, mikä tuo suuri asia on, ja silloin minä en taas saa olla itsekäs, vaan minun tulee koettaa kaikesta sydämestäni siihen perehtyä, sillä että se on jotakin jaloa ja hyvää, siitä olen varma. — — —
Jack viimeinkin saanut paikan sotaväessä. Hän on varsin ilon innoissa ja katselee holhoojan tavalla alas meihin kaikkiin. Joka miehelle seurakunnassa hän jo jakaa luultuja tavaroita, jotka tulevat lankeemaan hänelle kaupungeista, jotka hän aikoo valloittaa, sekä saalisrahoista, jotka hän toivoo saavansa.
Isämme näyttää siirtyvän takaisin nuoruutensa aikoihin puhuessaan Jackin kanssa niistä vaaroista ja seikkailuksista, joita kohden tämä lähtee. Mutta vaikka hän kyllä selittää hänelle, että voiton päivät ovat harvat, yön valvonnat monet ja päivän marsit pitkät, sotainen innostus, joka tulee hänen päällensä, kun hän uudestansa taistelee Marlborough'in taisteloja, kuitenkin paljon enemmän kiihdyttää Jackin intoa ja rohkeutta, kuin tyvenet selitykset niitä voivatkaan jäähdyttää.
Hauskaa on nähdä, kuinka hyvin isäni ja Jack sopivat keskenänsä, ja kuinka ystävällisiksi ovat käyneet toinen toisellensa lukiessaan vanhaa linnoitustaidon kirjaa sekä haastellessaan alin-omaa aseista ja sotapu'uista.
Äitini ja minä nousemme sillä välin varhain aamulla ja panemme myöhään illalla maata saadaksemme veli Jackia valmiiksi lähtemään. Ja monet ovat ne kyynelet, jotka äitini silmistä tipahtavat pitkille saumoille — vaikka minä olen varma, että se on parempi meille molemmille, kuin jos olisimme rikkaat ja voisimme palkata jonkun tekemään työtä, sillä välin kuin itse istuisimme eroa suremassa. Meidän on huokeampi olla, kun saamme vuodattaa koko sydämemme joka neulanpistämään, jonka hänen edestänsä teemme, kun tunnemme, ettei mikään raha koskaan voisi maksaa niitä pieniä tikkauksia, niitä huolellisia napinläpiä ja niitä taajoja saumoja, jotka itse koetamme saada niin täydellisiksi kuin mahdollista. Äitini hellät huolet ilmaantuvat joka neulanpistämästä, ja hän tuntee siitä varmaankin huojennusta. Ja minä kätken ompelukseeni monenmoisia tunteita; katumus jokaisesta pikaisesta sanasta, jokaisesta äkeästä ajatuksesta, jokaisesta kovasta tuomiosta hänen pikku hairaustensa suhteen yhdistyy pieniin tuumiini hänen onnensa edestä.
Mehiläis-pesistäni ja espanjalaisista kanoistani, joista minulla on "neularahoja," on tänä vuonna ollut hyvät tulot, ja vähäisellä tarkkuudella voin varsin hyvin saada villaisen hameeni kestämään vielä tulevankin talven — ja niin minulle karttuu oikein kaunis pieni rahasumma Jackille annettavaksi.
Isäni näyttää Jackista ikäänkuin palaavan takaisin nuoruutensa seikkailuksiin. Mutta äidistäni se ei ole takaisin-palaamista, vaan pois-lähtemistä. Häntä kauhistaa, kun isäni iltaisin luettelee tappeluita, puhuu linnoitustaidosta, muonavaroista, sotajoukkojen suuruudesta, koko osasto sen maahan-hakkaamisesta j.n.e.