"Niin, niin saamme; mutta Yorkshirelaisenkin sanat ovat raamatusta. Hän tietää ilman sitä noukkia esiin pala palalta, mitä kullenkin sopii; noukkia esiin, järjestää ja käyttää, mitä kullostikin tarvitaan, aivan niinkuin te, missis, teitte rohtojen, kun minä loukkasin kylkeni. Ne olivat kyllä ennenkin seisoneet tuolla alhaalla kryytimaassa varsillansa, mutta minä olisin voinut kulkea niitten keskellä tuomiopäivään saakka, ilman että niistä olisin tuntenut vähintäkään vaikutusta kylkeeni."
Äitini huokasi.
"Katsokaat, Betty, ettette nouki ulos niitä tekstejä, jotka miellyttävät teitä, sen siaan että ottaisitte vastaan ne, jotka hyödyttäisivät teitä. Karvaat kasvit ovat useasti terveellisemmät kuin makeat."
"Karvaitakin," sanoi Betty, "olen maistanut. Mutta uskoni on kuitenkin, että makeat ovat tehneet minulle enemmän hyvää."
"Mutta minä en voi myönnyttää, että se on oikein, minä en voi siihen suostua," vastasi äitini vieläkin kerta.
"Oi missis," sanoi Betty, "te ette voi, minä en koskaan odottanutkaan, että voisitte! Mutta minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa asia teille."
Äitini pudisti päätänsä ja Betty lähti; sillä pidemmälle kuin tähän suoraan vastaväitökseen hänen emännällinen valtansa Bettyn ylitse ei ulottunut.
Seuraavana aamuna Betty taas lähti matkaan, palasi takaisin eikä puhunut mitään. Ruoka oli moitteetonta; permannot ilman vähintäkään likapilkkua. Isäni atriat tuotiin minutilla pöytään. Mutta kyökissä vallitsi ennen tuntematon hiljaisuus, ja lauvantaina vanha Roger sanoi minulle:
"Mrs Kitty, minä en voi ymmärtää, mikä Bettyyn on tullut. Hän on julman säyseä ja hiljainen kuin lammas. Ei pahaa sanaa koko viikkona, ja minä en voi ymmärtää, mitä se tietää. Oikein minua vähän peloittaa. Sanotaan, että Bettyn-luontoiset ihmiset käyvät semmoisiksi, kun heidän tulee aika kuolla. Ja iltaisin hän istuu ja kokoilee sanoja isosta raamatusta, jonka toitte muassanne Lontoosta, mrs Kitty. Se on oikein ikävää, ja minä en ole tahtonut häiritä missis'iä, sillä hän panee kaikki niin sydämellensä, mutta teille, mrs Kitty, minä päätin sen sanoa. Metodistat ovat vaarallista väkeä, ja tuolla kotona Dartmoressa sanovat, että he tietävät enemmän, kuin heidän pitäisi tietää, ja en minä suinkaan tahtoisi, että he lumoisivat Bettyn! Minusta hänen kielensä kyllä oli vähän terävä välisti, mutta nyt on julman hiljaista kyökissä ja juuri kuin vähän kamalaa täällä yksinäisyydessä. Minä tahtoisin antaa vaikka mitä, kun kuulisin hänen taas hiukan pauhaavan."
Joka toinen sunnuntai-iltapäivä on aina ollut ihastuksenani. Kun on liian pitkä matka siihen kappelikirkkoon, missä silloin ilta-jumalanpalvelusta pidetään, olemme kaikki kotona; isäni ja Jack ovat Trustyn kanssa kedolla kävelemässä, äitini istuu yksin omassa rakkaassa kammiossaan portin vajan päällä, ja minä vietän aikaani joko omassa huoneessani taikka isossa omenapuussa puutarhassa.