Viimis sunnuntaina istuin niinkuin omassa akkunassani. Se oli auki, ja ilma oli niin tyven, että kukkien ympäri pyörivien mehiläisten surina selvästi koski korvaani. Mutta niitä oli ainoastaan muutamia, ja heillä oli luultavasti joku pieni sunnuntaitoimi omin päinsä ja omassa vapaudessaan.
Oli niin hiljaista, että melkein olin kuulevinani, kuinka laihot pellolla vienojen tuulenleyhkien vallassa keinuivat, ja selvästi kuulinkin, kuinka Daisy kahmi ruohoa pienessä haassa puutarhan vieressä. Ja näitten katkonaisten äänten välissä kuulin pienen puron lakkaamatonta lirinää kivi-ojassa, joka johdattaa ruuheen, mistä elukat juotetaan.
Kevät pikku lintujen liverrysten ja rakennuspuuhien ohessa oli mennyt; kesä tuleennuttavan päivänpaisteensa ja elon-aika huoltensa ja riemujensa ohessa niinikään. Auringolla ei ollut muuta tointa kuin kultaisen kirkkautensa syvyydestä täytetylle työllensä, kypsyttämille hedelmillensä hymyileminen.
Ja maa oli lopettanut vuosityönsä ja käynyt levolle; se lepäsi niin hiljaa kuin uupuneet elukat lämpimässä valossa, jonka aurinko levitti tanterelle akkunani edessä.
Oli niin juhlallinen lepo, niin pyhä hiljaisuus oli kaikkien ylitse levinneenä, että minä luulin käsittäväni, mitä raamatussa tarkoitetaan "Jumalan siipien varjolla." Sillä kun "Jumala" ja "varjo" mainitaan yhdessä, varjolla ei voida tarkoittaa pimeyttä, vaan suojelusta, turvaa ja lepoa. Minusta oli nyt kuin koko maa olisi levännyt lämpimien, suojelevien äidinsiipien alla.
Raamattuni, jota vast'ikään olin lukenut, oli vielä avoinna polvellani. Se ei ollut katkeamatonta ajatuksenjuoksua, selvää rukousta; koko sydämeni lepäsi hiljaa Jumalan edessä niinkuin maa auringonpaisteessa, tuntien kuitenkin Jumalan läsnä-olon, niinkuin lapsi tuntee äitinsä hymyä; mutta sillä hetkellä minä en pyytänyt mitään, en kaivannut mitään, en tahtonut mitään — se oli hiljaista, häiritsemätöntä lepoa rakkaudessa.
Olipa juuri kuin olisin herännyt, kun matala mumina akkunani alta koski korvaani ja taas pani ajatukseni liikkeelle.
Se oli naisen ääni, se tuli avoimesta kyökin-akkunasta oman akkunani alta, ja kun kurotin ulos kuulemaan, minä huomasin, että se oli Bettyn ääni.
Minä menin ulos pihalle, ja kun kuljin kyökin-akkunan ohitse, minä näin Bettyn iso raamattu avoinna edessänsä pöydällä. Kissa päivitteli ovenkynnyksellä, ja Trusty oli köyristynyt ruohottuneelle kivi-sillalle sen alla.
Betty istui kumartuneena kirjan yli, ja hänen paksut sormensa, niin tottuneita työhön, eivät tietysti voineet olla palvelusta tekemättä niin tärkeässä toimessa, kuin lukeminen oli. Hänen huulensa seurasivat sormien verkallista osoitusta, ikäänkuin olisi hän useammalla kuin yhdellä tavalla tahtonut vakuuttaa itseänsä sen vaikutuksen todenperäisyydestä, jonka kirjaimet hänessä synnyttivät. Tuolla kun istuikin luettavaansa kiinnittyneenä, minä huomasin, kuinka paljon voimaa oli hänen lujilla, mukavilla huulillansa, hänen leveällä, kulmaisella otsallansa, josta harmaat hiukset olivat pois-lykätyt, sekä kaikissa muissakin piirteissä hänen tarkoin merkityissä kasvoissansa. Kun minä lähenin, hän nosti silmänsä Trustyn liikuntoon, joka soinnullisella pienellä haukotuksella oikaisi koipiansa ja nousi ylös minua tervehtimään.