Silmämme kohtasivat toisiansa, Bettyn ja minun. Hän näytti katsovan tarpeelliseksi ruveta pieneen puollustukseen ja lausui:
"Mrs Kitty, minä olen ainoastaan katsonut, onko totta, mitä Yorkshiren mies puhui."
Minä en voinut olla Berean jaloja naisia ajattelematta, ja nojaten akkunanlautaa vasten minä kuuntelin.
"Sillä nähkäät, kultani," jatkoi hän, "jos hänen sanansa tekisivät sydämeni vaikka kuinka onnelliseksi, mitä se auttaisi, jos mitä hän puhui, olisi ollut ainoastaan hänen omaa puhettansa? Mutta jos se seisoo tässä, se on Herran puhetta, kas sitten se pitää paikkansa."
"Hänen sanansa kevensivät siis sydäntänne, Betty," minä sanoin.
"Kultani," vastasi hän, "se ei ollut hänen sanojansa, ei ensinkään! Se seisoo kaikki tyyni tässä (osoittaen raamattua) ja on seisonut siinä vuosisatoja, ennenkuin synnyinkään, mutta asia on, että minä en ole sitä koskaan ennen huomannut."
Betty käänsi nyt kirjan niin, että minä sain nähdyksi, ja lykkäsi sitten sormellansa pitkin seuraavia rivejä:
"Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat; itsekukin meistä poikkesi omalle tiellensä; mutta Herra heitti kaikki vääryytemme hänen päällensä."
"Sitä on paljon, paljon enemmän," sanoi hän, "mutta minä palaan aina tähän, sillä se oli se, joka paransi sydämeni."
Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen äänensä leppeä, kun hän jatkoi: