"Mrs Kitty, parannuskeino oli melkein yhtä pikainen kuin tauti. Juuri niinkuin mr Wesleyn sanat silmänräpäyksessä tunkivat sydämeni syvyyteen tehden sen yhdeksi ainoaksi, isoksi haavaksi, kun minä tunsin itseni kokonaan syntiseksi ja kadotetuksi, niin nämät sanat menivät suoraan haavan pohjaan valaen siihen terveyden balsamia, niin että missä tuska oli ollut kovin, siellä riemu nyt tuli suurimmaksi. Jokainen murhepisara näytti sulaantuvan vielä suurempaan ilopisaraan. Sillä tietäkäät, mrs Kitty, se ei ollut mitään mielenkuvitusta, vaan todellista näkemistä. Minä näin kalliin Vapahtajan itse sydämessäni ja kaikki syntini hänen päällensä sälytettynä, ja kun hän riippui siellä ristinpuussa, kalveana, verta vuodattavana ja runneltuna syntieni kuormasta, hän näytti lempeillä silmillään lausuvan minulle:
"Tämän kaiken kannan mielelläni sinun edestäsi."
"Sinä hetkenä minä tunsin, että kaikki oli hyvin. Minä en saata sanoa, että tunsin sydämeni keveäksi, sillä olipa niinkuin sen päällä olisi ollut toinen taakka, rakkauden ja kiitollisuuden, paljon suurempi kuin vanha, tuskan ja synnin; mutta nähkäät, se oli niin suloinen, niin suloinen, tuo uusi taakka, ja minä en olisi koko mailman edestä tahtonut sitä keveämmäksi tuntea."
Minä en saanut puhutuksi, vaan kumarruin ainoastaan Bettyn käden yli, jonka pidin omassani. Me olimme kauan aikaa ääneti, ja sitten minä kysyin:
"Betty, puhuttelitteko John Nelsonia, sanoitteko hänelle kaikki?"
"Hän tuli kysymään minulta," sanoi Betty. "Minä olin pannut mieleeni, että minun tähteni ei saisi tulla mitään itkemistä ja rukoilemista ja veisaamista, mutta minä olin niin ilon innossa, etten huolinut, mitä minusta sanottiin, vaan istuin ja itkin ilosta kuin hupsu, kun mr Nelson tuli minun luokseni ja kysyi minulta varsin hiljaisesti ja suopeasti, puuttuiko minulta mitään. Ei mitään, minä sanoin, mutta kiittäkäät Jumalaa minun edestäni, sillä minä kiitän Jumalaa teidän edestänne, niin kauan kuin elän. Sitten hän kysyi minulta, kuinka minun oli, ja minä sanoin hänelle kaikki tyyni, niinkuin minä olen sanonut sen teille, mrs Kitty. Hän näytti kovin tyytyväiseltä ja sanoi, että se oli kääntymistä, lisäten sitten jotakin sisällisestä todistuksesta, 'Hengen todistuksesta,' niinkuin kirjassa seisoo. Mutta mitä se tarkoitti, minä en käsittänyt enempää kuin äsken-syntynyt lapsi, ja sen minä sanoin hänelle. Minä tiesin ainoastaan, että sydämeni oli ollut niin raskas kuin hengiltä tuomitun murhaajan, ja että minä nyt olin niin onnellinen kuin lapsi, joka on saanut anteeksi, ja tämän kaiken nähtyäni siunatun Herran sydämessäni. Ja ne, jotka seisoivat minun ympärilläni, hymyilivät ystävällisesti ja sanoivat, että siinä oli kylliksi, ja mitä muuta minun tarvitsi oppia, minä saisin tietää, jos lukisin raamattuani ja kävisin kirkossa. Herra opettaisi silloin itse minua. Mutta minä tunsin, etten voinut oppia enempää sillä erällä, vaan jätin heidät kaikki hyvästi ja lähdin sitten yksin kotia. Sillä nähkäät, mrs Kitty, minä pelkäsin kadottavani tuon suuren ilon, jos liian paljon siitä puhuisin. Minä tunsin saaneeni kalliin tavaran sydämeeni, ja minä ikävöitsin päästä kotia sitä katselemaan kuin vakuuttumaan siitä, että kaikki oli totta, ja kaikki oli minun."
"Te puhuitte näkemisestä, Betty," minä sanoin, "entä, jos se vaan olisi ollutkin jotain näköä taikka unta?"
"Ei" sanoi Betty, "semmoista minä en tarvinnut. Ja minä havaitsin varsin oikeaksi, että Jumala opettaa minua kirkossa. Merkillistä, etten koskaan ennen ole tullut huomanneeksi, että kaikki mitä Nelson puhui, seisoo myöskin rukouksissa. Ne olivat minusta kaikki tänäpänä niin selkeät, mutta sitä en tohdi sanoa, että taisin käsittää kaikki, mitä pastori saarnassaan puhui. Mutta oi kuinka onnellista meille tietämättömille paroille, että raamatun sanat ovat niin selkeän selkeät!"
Minä heitin nyt Bettyn mietintöjänsä jatkamaan ja lähdin ylös äitini luo viettämään sitä kallista pikku hetkeä, joka oli jälellä, ennenkuin isäni ja Jack palaisivat kedolta. Minä luulin vapaasti voimani kertoa hänelle, mitä Betty oli puhunut minulle, ja hän näytti käyvän siitä liikutetuksi. Suurella yksivakaisuudella sanoi hän:
"Minä en tiedä, mitä meillä voisi olla tätä vastaan sanomista, Kitty. Isäsi pitää John Nelsonia merkillisenä miehenä. Kaikki mikä panee ihmisen hillitsemään luontoansa, rakastamaan raamattua ja käymään kirkossa, täytyy olla hyvää. Mutta minä luulen Bettyn tekevän oikein siinä, että hän tahtoo olla itseksensä eikä puhua liiaksi. Minusta on kuin tarvitsisimme kaiken voiman, jonka uskonto meille antaa, voidaksemme tehdä työtä ja kärsiä, niin että meillä ei ole suurta aikaa liikutuksiin ja puheisin tuhlata."