"Mutta, äiti kulta," minä sanoin, "eikö se ole rakkaus, joka valmistaa meitä sekä tekemään työtä että kärsimään, ja eikö rakkaudella ole riemujansa niinkuin murheitansakin?"
"Niin kyllä"' vastasi äitini miettiväisesti, "monta murhetta, mutta monta riemuakin. Ja kuitenkin, Kitty, rakkaus, ei osoita itseänsä murheissa eikä riemuissa, joihin aina hämmentyy niin paljon itsekkäisyyttä, vaan velvollisuuden tunnossa. Jumala sanoo, että hän vaatii 'kuuliaisuutta' eikä 'uhria' ja minä ajattelen sillä tarkoitettavan, että Jumala ei tahdo tuota taikka tätä harrasten liikutusten suitsutusta, vaan oman tahdon uhrausta, sillä kuuliaisuus ei ole muuta kuin itse-uhrausta."
"Mutta, äiti," minä sanoin, "jos rakkaus on niin suuri, että se tekee kuuliaisuuden riemuksi, voiko tämä ainoastaan olla erhetystä?"
"Se olisi taivaan valtakunta itse," huusi äitini. Sitten sanoi hän tavallisella hiljaisella ja lempeällä tavallaan:
"Mutta minä luulen, että ainoastaan kaikkein suurimmat pyhimykset maan päällä ovat tuota kokeneet eikä hekään alin-omaa ja lakkaamatta."
"Mutta, äiti," minä vastasin, "eikö niin, että mitä enemmän Jumalan suhteen olemme niinkuin pienet lapset, sitä taipuvampia olemme myöskin kuuliaisuuteen."
"Kenties, Kitty," sanoi äitini hymyillen, "pienet lapset, ne ne juuri oikeita pyhimyksiä ovatkin."
"Äiti," minä sanoin, "eihän meidän tarvitse Bettyä hänen tunteissansa häiritä? Hän näyttää niin hiljaiselta ja niin onnelliselta uskossansa."
"Minä luulen, että meidän tarvitsee odottaa ja nähdä," sanoi äitini, ja siihen päättyi puheemme.
Onko mahdollista, että se oli eilen aamulla, kuin minä istuin salin-akkunan loukossa ja parsin äitini villävanttuita, ja Hugh Spencer tuli sisään ja minua tervehdettyänsä kysyi äitiäni ja kohta sen jälkeen meni häntä etsimään?