Eräässä kolkossa metsän aukossa löysi hän paholaisen alttarin, joka oli rakennettu mustista kekäleistä, ja tämän päältä välkkyi kuutamassa ihmisten ja hevosten luurangot. Offerus ei tästä millään tavalla hämmästynyt, vaan katseli tyvenesti kalloja ja luita; tuosta hän huusi kolme kertaa korkealla äänellä paholaisen nimeä, istui maahan, meni nukuksiin ja alkoi pian kuorsailla. Sydänyön aikana maa näytti jyskeellä aukenevan, ja noenkarvaisella hevosella näki hän pikimustan ratsastajan, joka ajoi tuimasti häntä kohden ja koetti sitoa häntä juhlallisilla lupauksilla. Mutta Offerus sanoi: "saadaan nähdä." Sitten he kulkivat yhdessä pitkin mailman kuningaskuntia, Offerus huomasi, että hän oli parempi isäntä kuin keisari, harvoin hänen tarvitsi puhdistaa hänen aseitansa, mutta kemuja ja kujeita oli yltäkyllin. Kuitenkin kun he jonakuna päivänä astuivat maantietä, kolme korkeata ristiä seisoi heidän edessään. Silloin Mustaa Ruhtinasta yht'äkkiä värisytti ja hän lausui: "kiertäkäämme ympäri syrjätietä myöten." Sanoi Offerus: "minusta näyttää kuin sinä pelkäisit noita hirsipuita", ja joustansa jännitettyään ampui hän nuolen keskimäiseen ristiin. "Kuinka sopimattomasti tehty!" sanoi saatana sävyisesti; "etkö tiedä, että hän, joka palvelian muodossaan oli Marian poika, nyt harjoittaa suurta valtaa?" "Jos niin on laita", lausui Offerus, "ei mikään lupaus sitonut minua, kun tulin sinun luokses; nyt minua haluttaa taas etsiä kaikkein voimallisinta, jota yksistänsä suostun palvelemaan." Silloin saatana meni pois, pilkallisesti nauraen, vaan Offerus jatkoi matkaansa tiedustellen kaikilta kulkioilta, joita hän tapasi, Marian poikaa. Mutta voi! harvat kantoivat häntä sydämessänsä; eikä kukaan voinut kertoa jättiläiselle missä Herra oleskeli, siksi kuin Offerus jonakin aamuna yhtyi vanhaan, hurskaasen erimitiin, joka antoi hänelle yösijaa kammiossansa ja lähetti hänet seuraavana aamuna Karthusianin-luostariin. Siellä priori kuunteli Offerusta, näytti hänelle suoraan uskon tien ja sanoi hänelle, että hänen tuli paastota ja rukoilla, niinkuin Johannes Kastaja muinoin erämaassa. Mutta Offerus vastasi: "heinäsirkat ja metsähunaja, herrani, ovat kokonaan vastoin luontoani enkä minä osaa mitään rukouksia. Minulta menisi kaikki voimat, ja minä olisin pikemmin taivaasta poissa, kuin joutuisin tällä tavalla sinne." "Suruton mies!" vastasi priori. "Sinun sopii kuitenkin koettaa jollakin muulla lailla: rupea sydämestäsi toimittamaan jotakin hyvää tekoa." "Voi! sallikaat minun kuulla", pyysi Offerus; "semmoiseen minulla on voimia." "Katso, tuossa juoksee ankara virta, joka estää pilgrimejä heidän matkallansa Romaan. Siinä ei löydy mitään lauttaa eikä siltaa. Kanna uskovaiset selässäsi tämän yli." "Jos tällä tapaa kelpaan Vapahtajalle, minä tahdon halulla kantaa matkustajia edestakaisin", vastasi jättiläinen. Ja samaa päätä hän rakensi ruovoista majan ja asui siitä asti vesihiirien ja majavien joukossa virran reunalla, iloisesti kuljettaen pilgrimejä joen poikki, ikäänkuin kameli taikka elefantti. Mutta jos ken tarjosi hänelle lauttarahaa, hän sanoi: "minä teen työtä ijankaikkista elämää varten." Ja kun nyt useitten vuosien perästä Offeruksen hiukset olivat käyneet valkoisiksi, eräänä myrskyisenä yönä vieno, valittava ääni huusi häntä: "rakas, hyvä, pitkä Offerus, kana minut yli." Offerus oli väsynyt ja uninen, mutta hän ajatteli uskollisesti Jesusta Kristusta ja tarttuen uupunein käsin siihen kuusenrankaan, jota hän piti sauvanansa, kun virta oli tulvillaan, kahlasi hän veden lävitse ja melkein pääsi vastaiseen rantaan; mutta kun hän ei nähnyt mitään pilgrimiä siellä, arveli hän: "minä näin unta", ja palasi takaisin ja pani uudestaan maata. Mutta tuskin hän oli ennättänyt nukkua, kuin sama vieno ääni jälleen kuului, tällä kertaa enemmän vaikeroivana ja kiikuttavana: "Offerus, hyvä, rakas, iso, pitkä Offerus, kanna minut yli." Kärsivällisesti iäkäs jättiläinen astui joen poikki, mutta ei ketäkään näkynyt, ja hän meni takaisin ja pani taas maata ja vaipui ennen pitkää sitkeään uneen, kun kerran vielä tuo vieno ääni kuului, selvänä, voivottavana ja rukoilevana: "hyvä, rakas jättiläinen Offerus, kanna minut yli". Kolmannen kerran hän tarttui kuusi-sauvaansa ja kulki kylmän virran poikki. Tällä kertaa hän näki hennon, kauniin, vähäisen pojan, jolla oli kultaiset hiukset. Vasemmassa kädessään hän piti Karitsan lippua, oikeassa maanpalloa. Hän katseli jättiläistä, silmät täynnänsä rakkautta ja luottamusta, ja Offerus nosti hänet ylös kahdella sormella; mutta kun hän astui veteen, painoi pieni lapsi niinkuin kivi. Yhä raskaammalta taakka tuntui, kunnes vesi melkein ylettyi hänen leukaansa asti; isot hiki-pisarat vierivät hänen otsastansa, ja hän oli miltei uppoamallansa virtaan vähäisen pojan kanssa. Hän ponnisti kuitenkin voimiansa, pyrki horjuen toiselle puolelle, laski lempeästi lapsen rannalle ja sanoi: "herraseni, minä pyydän, älä vasta kulje tätä tietä, sillä töintuskin pääsin tällä kertaa hengissäni yli." Mutta kaunis lapsi kasti Offeruksen paikalla ja lausui hänelle: "tiedä, kaikki sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja vaikka sinun jäsenesi horjuivat, älä pelkää äläkä kummastele, vaan riemuitse; sinä olet kantanut mailman Vapahtajan! Merkiksi istuta maahan kuusen-rankasi, joka niin kauan on ollut kuolleena ja lehdetönnä; huomenna se kasvaa viheriöitä oksia. Ja tästä lähin sinun nimesi ei ole Offerus, vaan Kristofer." Silloin Kristofer pani kätensä ristiin, rukoili ja sanoi: "minä tunnen loppuni lähestyvän. Jäseneni vapisevat; voimani raukeavat; Jumala on antanut kaikki minun syntini anteeksi." Tuosta lapsi katosi valkeuteen; vaan Kristofer istutti sauvansa maahan. Ja niin se aamulla kasvoi viheriöitä lehtiä ja punaisia kukkia, ikäänkuin mantelipuu. Kolme päivää sen jälkeen enkelit kantoivat Kristoferin paratiisiin.

Tämä on se legenda, joka tuottaa minulle enemmän toivoa kuin mikään muu. Kuinka suloista olisi, kun olisin jollakin nöyrällä tavalla koettanut auttaa muita heidän matkallansa pyhään kaupunkiin ja kun viimeinen taakka olisi kannettu ja voimani raukeisivat, jos silloin pyhä lapsi ilmestyisi minulle ja sanoisi: "pikku Elsa, sinä olet tehnyt sen työn, jonka aioin sinun tehtäväksesi — sinun syntisi ovat anteeksi annetut"; ja nyt enkelit tulisivat ja nostaisivat minut syliinsä ja kantaisivat minut mustan virran ylitse, ja elämäni nuortuisi ja kukkisi jälleen paratiisissa, niinkuin Kristoferin kuihtunut sauva!

Mutta kun täytyy koko pitkä elin-aikansa vartioita virran luona ja kantaa taakat eikä tietää, teemmekö kuitenkaan oikein — se se on, joka on niin vaikeata!

Suloista olisi havaita, kun virran yli on pääsnyt, että jonkun vähäisen, nöyrän, jokapäiväisen velvollisuuden täyttämisellä on todella palvellut ja miellyttänyt Kaikkein Mahtavinta, mailman Vapahtajaa! Kun vaan havaitsisi tämän sillä aikaa, kuin pyrkii joen yli, kuinka iloista se olisi! Kuinka vähäisen muistaisi jäistä vettä taikka pakottavia hartioitaan tai horjuvia, hermottomia jäseniänsä!

Eisenachissa, Tammikuulla 1505.

Fritz on kotona meidän tykönämme jälleen. Hän näyttää nyt, kun hänellä on tuuliparta ja miekka, yhtä miehuulliselta kuin isämme. Kuinka iloiseksi hänen vakava astuntansa ja hänen syvä äänensä tekevät koko perheen! Välisti kun katselen häntä, kun hän hypittää lapsia ja kaappaa heidät syliinsä taikka nakkaa palloa Kristoferin ja Polluxin kanssa taikka ampuu joutsella iltaisin kaupunkilaisten leikeissä, soisin niinkuin ennen, että hän olisi elänyt niinä aikoina, jolloin esi-isämme asuivat linnoissa, ja että Fritz olisi ollut ritari ja ratsastanut seuralaistensa etupäässä taisteloon jonkun hyvän asian puolesta — esimerkiksi Turkkilaisia vastaan, joitten nyt sanotaan uhkaavan keisarikuntaa ja koko kristikuntaa. Minun pikkuinen mailmani on todella avara ja kylläksi runsas minulle, mutta tämä porvari-elämä näyttää ahtaalta ja halvalta hänelle. Minä tahtoisin, että hän saisi askaroida miesten eikä kirjojen kanssa. Naiset saattavat lukea, oppia ja ajatella, jos heillä on aikaa (mutta tietysti ei niin hyvin kuin miehet); minä olen myöskin kuullut, että naiset kirjoittavat kirjoja. St. Barbara ja St. Katarina ymmärsivät astronomiaa, astrologiaa ja filosofiaa ja osasivat puhua minä en tiedä kuinka monta kieltä. Mutta he eivät olisi pystyneet lähtemään kilvellä ja keihäällä, niinkuin Kappadokian St. Yrjö, vapauttamaan kahletettua prinsessaa ja tappamaan isoa Afrikan lohikäärmettä. Minä tahtoisin, että Fritz tekisi, mitä naiset eivät pysty tekemään. Hänen leveässä, notkeassa ruumiissansa on semmoinen ryhti ja hänen mustissa silmissään semmoinen voima; vaikka todella kaiken sen johdosta, mitä hän on kirjoittanut meille ruhtinaallisesta elannostansa Erfurtin laitoksessa, jossa hän on vapaa-oppilas, äitimme ja minä emme odottaneet, että hänen kasvonsa näyttäisivät niin laihalta ja ohuelta.

Hän on tuonut minulle takaisin äitinkummini guldenin. Hän sanoo, että hän on itsenäinen mies, joka tulee omillansa toimeen ja jonka ei ollenkaan sovi vastaan-ottaa tämmöisiä lahjoja. Koska kuitenkin kerran olen antanut sen Fritzille, tuntuu minusta kuin minun olisi oikeus käyttää sitä hänen hyväksensä, joka on suuri lohdutus, sillä minä voin näinä muutamina päivinä, kuin hän viipyy meidän luonamme, laittaa paremmat atriat, kuin tavallisesti voimme tarjota, ettei hän saata ensinkään arvata, missä pulassa me usein olemme.

Minä häpeän vähän itseäni, mutta Fritzin takaisin-tulossa on jotakin, joka ei vastaa minun toiveitani. Minä olen yöt päivät näinä molempina vuosina odottanut häntä suurella kaipuulla. Minä luulin, että me aloittaisimme uudestaan juuri siitä, mihin päätimme. Minä kuvailin itselleni, kuinka tuo entinen jokapäiväinen elämä hänen kanssansa jatkaantuisi taas, niinkuin muinoin. Minä ajattelin, että me istuisimme sälyhuoneessa ja juttelisimme kaikista huolistamme sekä itsemme että perheen puolesta ja varomatta tai pelkäämättä vuodattaisimme sydämen sydämeen, että se tuskin olisi puhumista ollenkaan, vaan ääneen ajattelemista.

Nyt ei enää jokainen pikku asia keskinäisessä, jokapäiväisessä elämässämme ole tuttu meille, niin että ymmärtäisimme toistemme tunteet, niistä puhumatta; nyt on kokonainen sarja uusia kokemuksia, joista täytyy askel askelelta kertoa, emmekä näytä keksivän, mistä aloittaa. Ei kukaan muu voi tuntea sitä niinkuin minä. Lapsille ja vanhemmillemme on hän kaikki, mitä hän ennen oli, ja miksi minä odottaisin enempää? Minä todella tuskin tiedän, mitä odotin taikka mitä minä kaipaan. Miksi Fritz olisi enemmän minulle kuin kenellekään muulle? On itsekästä toivoa sitä ja lapsellista ajatella, ettei kaksi vuotta tuottaisi mitään muutosta. Sopiko minun edes toivoa sitä? Enkö minä riemuitse hänen voimastansa, ja hänen uljaasta, miehuullisesta käytöksestänsä? Ja sopiko minun toivoa, että suuren Erfurtin akademian ylioppilas, joka pian pääsee baccalaureoksi, tulisi istumaan vanhoille, läjään ajetuille kirjoille sälyhuoneesen ja viettäisi aikaansa jaarituksissa minun kanssani. Paitsi sitä, mitä minulla on juttelemista? Vaan kuitenkin, kun tänä iltana hämärän hetki tuli kolmannen kerran siitä, kuin hän palasi, ja hän näytti kokonaan unohtavan sen, minä en voinut auttaa, että se tuntui haikealta, ja niin minä pakenin tänne yksinäisyyteen.

Fritz on istunut tämän viimeisen tunnin arkituvassa, kaikki lapset ympärillänsä, kertoen heille, mitä oppilaat tekevät Erfurtissa; heidän runous-yhdistyksestänsä, jossa he kokoontuvat ja toistensa kuullen lausuvat omia värssyjänsä taikka käännöksiä vanhoista kirjoista, jotka nykysin ovat kaivetut ilmi maasta, vaan kuitenkin hänen puhettansa myöten ovat tuoreemmat kuin mitkään uuden-aikaiset teokset ja antavat kyllin kaikille ajatuksen aihetta; väitöskokouksista ja noista suurista lauluseuroista, joihin sadoittain ääniä ottaa osaa ja soitto syntyy semmoinen, joka voittaa kaikki urut — molemmissa jälkimäisissä harjoituksissa Martin Luther näyttää olevan johdattaja ja päämies, ja sitten ylioppilaitten miekkailuista, joihin minä en luule Martin Lutherin ruvenneen, mutta jotka varmaan huvittavat Kristoferia ja Polluxia enemmän kuin mikään muu. Pojat seisoivat kummallakin puolella Fritziä kuunnellen avosilmin; Chriemhild ja Atlantis olivat pistäyneet aivan hänen taaksensa, ompelutyö käsissään; pikku Thekla istui hänen polvillansa ja leikitsi hänen miekan-kannikkeensa kanssa; ja pikku Eva oli kiivennyt mielipaikallensa akkunanrinnalle vastapäätä Fritziä. Aluksi Eva pysyi vähän erinänsä Fritzistä eikä sanonut mitään; ei, luullakseni, ujoudesta, sillä tämä lapsi ei näytä pelkäävän ketään eikä mitään, vaan sen omituisen tavan vuoksi, jolla hän tarkastaa ihmisiä, ikäänkuin hän tahtoisi oppia tuntemaan heitä kokonaan, niinkuin opitaan uutta kieltä, taikka niinkuin hallitsia tekee, joka tutkii uuden alamaisensa luonnetta, ennen kuin hän ottaa hänet palvelukseensa. Ajatteleppas tuota pikkuista olentoa, kun hän kohtelee Fritziämme tällä ylhäisellä tavalla! Mutta tässä ei auta mitään vastustaminen Fritzinkin on täytynyt käydä tämä tutkinto, niinkuin me muut, ja hän on yhtä paljon, kuin äidin-äitimme taikka kukaan meistä, hyvillään siitä, että hän on saavuttanut Evan luottamuksen. Kun minä lähdin pois, oli Eva, vähän aikaa Fritzin ylioppilas-juttuja suurella tarkkuudella kuunneltuaan, itse ruvennut pääpuhujaksi, ja viehättyneenä koko seura nyt kuunteli häntä, kun hän kertoili heille mielilegendaansa St. Katarinasta. He olivat kaikki kuulleet sen ennen, mutta kun Eva kertoo näitä tarinoita, ne näyttävät aina jollakin lailla uusilta. Minä luulen tämän tulevan siitä, että hän niin hartaasti uskoo niitä; näyttää siltä kuin hän ei toistaisi, mitä hän on kuullut, vaan tyvenesti juttelisi jotakin semmoista, jota hän itse on nähnyt, melkein niinkuin mielestämme joku enkeli tekisi, joka näkymätönnä on katsellut, kun kaikki tapahtui. Ja tällä välin näyttävät hänen pitkäripsiset silmänsä, kun hän nostaa niitä, katsovan yhtä haavaa kuuntelian sydämeen ja taivaasen.