Hän oli kumartunut alas ja tarttunut nuoren miehen molempiin käsiin; mutta tämä antoi itsensä lipua maahan hänen eteensä ja kätki päänsä hänen helmaansa. He istuivat ääneti, ja Else ymmärsi hänen nytkähdyksistään, että hän itki; mutta hän ei tohtinut puhua, koska hänkin oli purskahtaa itkuun; ja hän siveli hellästi kädellään Erikin tukkaan.
Vihdoin kohotti nuorukainen päänsä ja kuiskasi:
"Else, sanokaa se vielä kerran, muutoin luulen näkeväni unta."
Ja Else kuiskasi hyvin hiljaa, mutta sydämellisen hellästi:
"Minä rakastan sinua, Erik, — minä rakastan sinua."
Nyt toinen ymmärsi, että se oli totta, ja nousten ylös hän painoi Elsen rintaansa vasten. Hän katsoi noihin tummiin, ihmeellisiin silmiin, jotka oli unettomina öinä niin usein loihtinut ajatuksiinsa, ja hän suuteli niitä kerran toisensa perään. Mutta kun hän suuteli hänen huuliansa, leimahti hehkuva puna Elsen poskille, ja hän muisti kohtauksen täyshoitolakoulun laulunopettajan kanssa. Hän kuroitti Erikille taas suunsa ja kuiskasi:
"Erik, sinä olet ensimäinen mies, jolle annan suudelman."
Ja Erik vastasi:
"Sinä olet ensimäinen nainen, jolta otan suudelman."
Else tiesi, että niitä sanoja ei yksi sadasta miehestä voinut valehtelematta lausua — siitä hän oli Poulin kanssa usein jutellut. Tämän mielestä oli naurettavaa, jopa epämiehekästäkin olla ottamatta kaikkia suuteloita, jotka voi saada, ja samoin ajattelivat kaikki muut nuoret miehet ja pojat, jotka eivät voineet tai tahtoneet odottaa.