"Nyt minulla on ollut kaksi vapaapäivää", sanoi Erik, "mutta huomenna sitä kysytäänkin voimia".
"Mitä te oikeastaan puuhailette?"
"Menisi varmaan koko päivä, jos ryhtyisin sitä teille selittämään, varsinkin kun ette tietysti rahtuakaan tunne maanviljelystä; mutta tähän aikaan kynnetään ja kylvetään."
"Minä kyllä kernaasti eläisin tuolla tavoin luonnon helmassa, mutta en haluaisi tehdä karkeata työtä. Tahtoisin kirmata mailla ja metsissä, laulaa kilpaa leivosen kanssa ja poimia niin paljon kukkia kuin jaksan kantaa, mitkä sitten asettaisin huoneeseeni, ja uneksisin kaiken yötä kesästä ja auringosta."
"Silloin teistä varmaan olisi paljon apua maataloudessa", nauroi Erik, "vaikka… kaikki sujuisi ehkä sensijaan helpommin meiltä muilta, kun meillä alati olisi niin paljon kauneutta katseltavanamme".
Else punehtui, ja Erik sanoi vakavasti: "Te sopisitte kuitenkin parhaiten Köpenhaminaan — sen näin kyllä eilen."
Elsen silmät säteilivät.
"Niin, näitte huvitellessani, — mutta jälkeenpäin tunnen itseni aina niin väsyneeksi. Nyt kerään voimia täällä, ja kun sitten vihdoin saan välttämättömän ylioppilastutkintoni suoritetuksi, silloin elämäni vasta vakavasti alkaa."
"Sitten te kai vasta oikein tanssitte?"
"Tanssin! Joutavia! Ei, minä teen työtä, voitte uskoa, ja minusta tulee todella jotakin."