Poul tuli samassa näkyviin oviaukosta, kummastuneena kuulemastaan vieraasta äänestä, ja rouva Bang tarttui hänen käteensä, pitäen sitä kauan omassaan.
"Tässä on siis toinen kaksoisista. Uskokaa minua, nuori mies, silloin vallitsi ilo, kun te tulitte maailmaan. Minullakin oli ennen poika — mutta teidän ikäisenänne hän kalastusretkellä ollessaan hukkui Kalön lahteen. Hän oli nuori ja iloinen niinkuin te nyt. — Minä olen myöskin menettänyt äitini ja isäni sekä… parhaan maallisen ystäväni. Ja tiedättekö te kaikki, miksi olen niin paljon saanut kärsiä?"
Hänen äänensä oli tyyni ja lempeä hänen puhuessaan, ja hän nousi ja nojasi Poulin olkapäätä vasten, kun hän jatkoi:
"Herra on rangaissut minua siksi, että nuoruudessani ilman kirkon siunausta antauduin sille miehelle, jota luulin rakastavani. Siihen aikaan en tuntenut elämää. Minä asuin yksinäni vanhempieni kanssa Kalön saarella; mutta seikkailuhaluni sai minut viskautumaan ensimäisen miehen syliin, joka minulle puhui rakkaudesta. — Minä sanon teille kaikille, mutta varsinkin Poulille: ottakaa elämä, niin ikävältä ja yksitoikkoiselta kuin se teistä tuntuneekin, sellaisena kuin se on, sillä yksi ainoa askel syrjään määrätyltä polultamme voi maksaa meille tulevaisen onnemme. Te muistutatte äitiänne, poikani. Tulkoon teistä hyvä ja uskollinen ihminen, kuten hän on."
Poulilla oli hyvä halu tehdä vastaväitteitä; häntä olisivat paljoa enemmän miellyttäneet seikkailut, maksoivatpa ne hänelle vaikka paljonkin, kuin ikävä yksitoikkoisuus; mutta rouva Bang oli puhunut niin liikuttavan hartaasti, että hän syvää kunnioitusta tuntien kumartui suutelemaan hänen kättänsä.
Metsän rinteellä, missä neljä nuorta käveli tuoreelta tuoksuvalla nurmella vuokkojen ja muiden kedon kukkien keskellä, soitti kottarainen armaalleen, ja he pysähtyivät kuuntelemaan. Else, joka ei kauaa voinut pysyä levollisena, alkoi lirittää Poul Möllerin hilpeätä huhtikuun laulua:
Saapui kevään kuu, nurmi paljastuu, poiss' on talven kylmän paino, ansa. Kirkas, kuulas sää. Hiljaa värähtää povi neidon, kertoin kaipuutansa.
Svend lauloi mukana, ja heidän päästyään toiseen säkeistöön yhtyivät muutkin. Mutta he vaikenivat jälleen, ennenkuin laulu oli laulettu loppuun, sillä Elsen ääni oli niin hopeanheleä ja kaunis, että heidän täytyi kuunnella. Kun laulu oli päättynyt, virkkoi Grethe äkkiä ikäänkuin sydämensä sisimmästä syvyydestä:
"Oi, kiittäkäämme Jumalaa keväästä!"
Hän sanoi sen niin lystikkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun; mutta Grethe ällistyi ja alkoi juosta. Kaikki kolme juoksivat hänen perästään, mutta vain Svend kesti kilvan; molemmat toiset jäivät jälkeen ja luopuivat vihdoin takaa-ajosta.