Tyttö livahti sisälle, ja heti senjälkeen he seisoivat arkituvassa, missä isoäiti hienona ja sirona ruson kajastus poskilla istui isossa nojatuolissa, sillävälin kun hänen suosikkinsa Grethe istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja Poul, "veitikka", kuten häntä tavallisesti nimitettiin, kertoi sekä isoäidille että muille ylioppilasyhdistyksessä tekemistään kepposista.
Ja isoäiti ojensi hänelle kätensä hymyillen. Se oli hänen ensimäinen hymynsä hänen miehensä kuoleman jälkeen.
* * * * *
Trillerödin täyshoitola-koulu oli itsessään kuin kokonainen pieni kylä. Iso punainen rakennus sijaitsi melkein kokonaan mahtavien, pääovea somistavien kuusten peitossa. Mutta koulun takana, rautatien puolella, missä laveat teräslanka-aidat tennis- ja potkupallokentän edessä pitivät kylän väkeä loitolla, yrittivät pienet koulupuutarhat, jotka olivat laitoksessa vakinaisesti asuvien oppilasten hallussa ja hoidossa, antaa paikalle hauskemman ja miellyttävämmin leiman.
Isosta avarasta eteisestä, missä thorvaldsenilais-aiheiset kohokuvat todistivat hyvää makua ja taidevaistoa, vei pitkä käytävä monine ovineen oikealle eri luokkahuoneisiin ja sitten ylempään kerrokseen, missä opettajilla ja oppilailla oli suojansa. Vasemmalla sijaitsivat voimistelusali ja kylpyhuoneet, mutta vastapäätä sisäänkäytävää vei kaksi isoa lasiovea talvipuutarhaan. Täällä oli palmuja ja troopillisia kasveja sekä paljon hauskoja sopukoita, ja sisimpänä johti ovi kaikkien pyhimpään: rehtorin yksityisasuntoon.
Rehtori oli kookas, vahvarakenteinen ja niin vaalea, että sekä tukka että kulmakarvat olivat melkein valkoiset; mutta hänellä oli pari teräviä, viisaita silmiä, jotka kiiluivat silmälasien takaa; ja sileiksi ajellut kasvot, joiden piirteet muistuttivat näyttelijää tai pappia, ilmaisivat sekä voimaa että tarmoa.
Ja rehtorilla oli kumpaakin. Hän harjoitti oppilaittensa kanssa urheilua ja ohjasi koko koulua mainiosti, pitäen mallikelpoista kuria.
Mutta kaikki oppilaat pitivät hänestä ja tulivat kertomaan hänelle ilonsa ja surunsa; ja joka vuosi kerääntyivät laitoksen entiset oppilaat — näiden joukossa hänen isänsä aikuisiakin — koulussa järjestettyyn juhlaan. Oli perustettu klubi, jossa rehtori toimi esimiehenä.
Rehtori ymmärsi lapsia. Hänen silmissään ne eivät olleet parvi pahankurisia penikoita, joita alituisesti oli rangaistava, vaan ihmisiä. Ja hän koetti aina ymmärtää heidän tekojensa vaikutteet, koska hän siten helpoimmin voi katsahtaa heidän sisimmän olemuksensa ytimeen. Rehtori oli usein isänsä aikana, jolloin Ursula-rouva oli oppilaana koulussa, seurustellut hänen kanssaan ja oli tietysti, kuten kaikki muutkin miehet, tyttöön "hullaantunut". Ja nyt hän ilolla otti vastaan hänen tyttärensä.
Hän näki, että Else oli kaunis. Hänen piirteensä olivat hienot ja säännöllisemmät kuin äidin; mutta hänellä ei ollut tämän hehkua ja ihmeellistä suloa. Rehtori rakasti kauneutta, mutta hän ei enää miehenä katsellut naista. Hän katseli häntä niinkuin taiteilija tai taiteentuntija katselee taideteosta. Hän iloitsi sopusuhtaisesta rakenteesta, kauniista, puhtaista ääriviivoista ja siitä elämästä, minkä mestari oli teokseensa puhaltanut, mutta tuon kauniin teoksen omistamisen kaipuu oli hänelle nyt vierasta. Hän oli viisikymmenvuotias mies, vielä parhaassa iässään; mutta halu aina katsahtaa ihmissielun pohjaan oli liian usein säikäyttänyt hänet perääntymään, sillä sisäinen ihminen harvoin vastasi ulkokuorta.