"Me tunnemme toisemme hiukan entisajoilta — olimme lyhyen ajan samassa teatterissa. Kuinka te nykyisin voitte?"
Carstensenin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi arvonsatuntevasti:
"Minä olen Dagenin toimituksessa, sen paikan sain vaimoni kuoleman jälkeen, — ja minä olen raittiusmies." Hän kääntyi jälleen rouva Bangiin päin, ja hänen katseensa kävi nöyrän rukoilevaksi, kun hän kysyi: "Missä ovat… lapsemme, Karen ja Gunnar?"
"Gunnar kuoli useita vuosia sitten, ja Karen on naimisissa erään papin kanssa ja hänellä on kaksi täysikasvuista lasta."
"Niin, aika kuluu, aika kuluu. Ainoa poikani on siis kuollut."
Ursula-rouva, joka oli kuiskannut jotakin rouva Bangin korvaan, meni ulos ja tuli hetkisen perästä takaisin tuoden tarjottimella soodavettä, vadelmamehua ja laseja, jotka hän pani pöydälle. Rouva Bang ojensi Carstensenille kätensä ja sanoi surunvoittoisesti:
"Henrik Carstensen, me olemme vanhentuneet ja molemmat kärsineet paljon. Te olette Karenin isä. Unohtakaamme kaikki entinen."
Carstensen vei hänen kätensä huulilleen ja sanoi kunnioittavasti:
"Kiitos, rouva Vibeke; nyt en enää koskaan tuota teille häpeää. Te olette ainoa puhdas nainen, jonka koskaan olen tielläni kohdannut; mutta vasta myöhään ymmärsin, mitä olin menettänyt."
Rouva Ursula oli sekoittanut mehun soodaveteen, ja he kaikki joivat ääneti. Carstensen nousi lähteäkseen; mutta kun samassa kuului naurua ja puhetta ulkoa eteisestä, säpsähti hän hermostuneesti ja katsoi kysyvästi rouva Bangiin. Ovi riuhtaistiin auki, ja Else tuli tanssien ja laulaen sisälle orvokkivihko kummassakin kädessä: