"Kiitos, Erik!" Tyttö ojensi hänelle hiukan hämillään kätensä. "Oletteko tosiaan ne poiminut minulle? Teidänhän päinvastoin olisi pitänyt saada lahja."
"Ette voi antaa minulle parempaa lahjaa kuin se on, että iloitsette kukkasistani."
Ursula-rouva tuli nyt esille ja laski kätensä Erikin käsivarrelle.
"Kovinpa te kasvatte, Erik! Kohta olette jo yhtä pitkä kuin leveä.
Montako vuotta te siis tänään täytätte?"
"Kaksikymmentä!"
"Kaksikymmentä vuotta…" Ursula-rouvan silmät kävivät haaveileviksi, ja hän sanoi hiljaa: "Vuotta sitä ennen olivat kaksoiseni tulleet maailmaan. Teidän äitinne uhrasi kaikki — nuoruutensa, seurapiirinsä ja ylioppilastutkintonsa — lähteäkseen isänne kanssa nummiseudulle, karkeaan ilmanalaan ja sellaisen väestön luo, jonka kieltä hän tuskin ymmärsi."
"Ei, rouva Mörck, äiti ei uhrannut mitään. Hän seurasi miestä, joka omisti hänen rakkautensa ja joka sen myöskin ansaitsi. Jos hän sitävastoin olisi jäänyt paikalleen, olisi hän voinut puhua uhrista. Niin, silloin hän olisi uhrannut kaikki. Mikään ei ole suurempaa ja voimakkaampaa kuin rakkaus miehen ja naisen välillä, ja ken ei koskaan ole rakastanut, ei ole elänyt."
"Kas vain, nuori mies, kuinka te osaatte puhua! Teidänhän on täytynyt tutkia rakkauden sisintä olemusta, koska sen niin hyvin tunnette."
Rouva Mörck katsoi tutkivasti nuorukaiseen, mutta tämän katse oli avomielinen, kun hän vastasi:
"En ole koskaan puhunut rakkaudesta kellekään nuorelle tytölle, ja ken kerran tulee omakseni, on myöskin oleva ainoa. En voisi vaatia puhtautta naiselta, jos itse olisin tahrautunut — enkä tahdo koskaan naida sellaista tyttöä, joka on kuulunut muille."