Mutta eräänä iltana, kun he tavallisuuden mukaan istuivat yksinään äidin ollessa teatterissa, tuli tytär hänen luokseen ja istuutuen hänen polvelleen rukoili, katsellen noilla silmillä, jotka niin täydellisesti muistuttivat äidin silmiä, että saisi tulla laulajattareksi. Mutta tässä suhteessa Mörck ei ollut taivutettavissa. Hän tiesi, mitä pettymyksiä ja särkyneitä toiveita taiteen hengetär kantaa helmassaan, ja hän näki saman säihkyn tyttären silmissä kuin oli äidin silmissä hänen kieltäytyessään täyttämästä tämän toivomuksia.
Niin tapahtui, että hän myöhemmin lähetti hänet täyshoitola-opistoon ja lupasi antaa hänen kehittää soitannollisia lahjojaan, kunhan hän ensin suorittaisi ylioppilastutkintonsa. Täytyihän hänen ensin nähdä, tunsiko tyttö todellista kutsumusta vai oliko se ainoastaan ohimenevä tilapäisesti virinnyt mieliteko. He eivät olleet siitä asiasta sen koommin puhuneet, ja isä uskoi nyt, että pyhä hauta oli hyvin vartioitu.
Else kohotti päänsä hänen olaltansa ja virkkoi väsyneellä ja soinnuttomalla äänellä, joka isän korvissa värähti niin omituisen surunvoittoiselta:
"Vaaditko vieläkin, että suoritan ylioppilastutkinnon?"
Herra Mörck vilkaisi kapeihin, hienopiirteisiin kasvoihin, joiden tumma väri vähitellen alkoi palata, ja sanoi lempeästi:
"Tahdotko mieluummin siitä päästä?"
"Kyllä minä tahdon. Mitäpä minä sillä tutkinnolla tekisin? Enhän sitä koskaan tarvitse."
"Miksi et?"
"Siksi, että minä tahdon tulla laulajattareksi. Ja siinä tulee kysymykseen pikemmin ääneni kuin tietoni, ja ääni minulla onneksi vielä on jäljellä."
"Etkö luule, että vielä olet liian nuori oikein tietääksesi, mitä tahdot?"