"Svend ja minä olemme menneet kihloihin."
Else katsahti häneen ja hyrähti senjälkeen toisen suureksi kummastukseksi itkemään.
"Mutta Else hyvä!" Grethe laski kätensä hänen kaulalleen. "Oletko minulle vihainen?"
"Vihainen! Miksi sitten olisin sinulle vihainen?"
"Oh, ajattelin…" Grethe peräytyi hiukan. "Ajattelin, että tämä sinusta saattaisi olla huono avioliitto Svendille, joka on niin etevä ja kunnollinen. Minähän olen vain maalaistyttö."
"Mutta rakas pikku Grethe" — Else suuteli häntä — "luuletko, että minä olen niin typerä! Päinvastoin toivotan sinulle onnea; eihän ole ketään, jonka mieluummin haluaisin kälykseni kuin sinut; mutta…" Tässä hän jälleen alkoi itkeä. "Minä olen itse kovin onneton."
"Pelkäätkö sinä tutkintoa? Älähän toki! Sinä, joka olet niin hyväpäinen, suoritat sen kyllä, saatpas nähdä."
Else oli istahtanut vuoteelle, ja hänen itkunsa yltyi yltymistään. Koko hänen ruumiinsa vapisi, eikä Grethe ollenkaan käsittänyt hänen suruansa.
Elsellähän oli kaikkea, mitä sydän saattoi haluta: kauneutta, rikkautta, terveyttä ja ihana lauluääni, ja ellei hän läpäisisikään tutkinnossa, ei suinkaan kukaan häntä senvuoksi nuhtelisi. Eihän hänen toimeentulonsa siinä ollut kysymyksessä.
Mutta Else katsahti häneen, ja suuret, mustat silmät ilmaisivat niin paljon surua ja epätoivoa, että Grethen sydäntä vihlaisi; ja hänen äänensä kuului niin syvältä ja oudolta, kun hän sanoi: