— Se ei käy laatuun, sanoi Olympia, huitoen kiihkeästi käsillään. — Koska talo myydään, ei ketään lasketa vapaaksi, — inventaariot pitää olla oikeat.,

— Jos tämä ei sovellu minulle, rupean taas elämään säädyllisesti.
Rouva paroonitar St. Pöltenistä ottaa mielellään palvelukseensa
Roserlin.

Suunniteltiin vimmatusti, kaikissa heräsi toiveita, levottomuutta, tyytymättömyyttä. — Bine yksin vaan ei liikahtanut. Putzi sanoi: — Amshelin veli — se ontuva — se hakkasi meitä myös, totta vie hakkasikin. — Kaikkialla oli loppumaton järjetön sekamelska. Keskellä kaikkea, niinkuin aina tällaisissa mylläköissä, kertoi Olympia Pariisin elämästä, hokien itsekseen sen ihanuuksista. Milada sulki oven… Myöskin hänen sielussaan raivosi myrsky. — Myyty! Meitä myydään kuin nautakarjaa! — Varhaisimpia lapsuuden muistoja nousi hänen sieluunsa.

Hän muisti äitinsä ruskeanpunaisine hiuksineen, joka kulki laulaen huoneessa… karttuunisessa puvussa… Kuitenkin tuntui Miladasta kuin olisi äidissä ilmennyt vielä villimpi ja kauheampi ahdistus kuin noiden toisten naisten suulaassa kirkumisessa.

— Entäs missä oli Janka?… Erään kalpean naisen valkonen haamu liukui Miladan ohi menneisyyden muistojen usvassa… missä he olivat kaikki… Tänään, tänään — oli Miladan vuoro… Mutta hänhän oli vapaa —… kuitenkin toisella tapaa kuin Horner oli hänelle luulotellut. Hän ei ollut vapaa ainoastaan mielikuvituksissa… vaan todella… Hän muisti Goldscheiderin sanat… "Kun minä jätän tämän liikkeen, ei sinulla ole mitään velvollisuuksia tässä talossa. Ainoastaan minulle olet sinä velkapää"… Milada sulki silmänsä tuntien pyörrytystä niinkuin se, joka kulkee hitaasti syvänteen reunaa. Mihin saattoi hän mennä? Mailma oli niin suuri… Mihin?… Pitikö hänen lähteä tästä lämpimästä pesästä?… Hän meni huoneeseensa. — Suljettuaan oven, hän painoi otsansa ikkunaruutua vastaan… Väkivallalla hänen täytyi tuupata pois luotaan Dubben, joka epätoivoisena oli häneen tarrannut kiini. — Luuleeko Milada että hänen asemansa tästä paranee? — Kerran täytyy hänen päästä täältä pois… eikö totta?… Hänen piti kerran kuitenkin ottaa lapsensa luoksensa ja palata kotimaahansa Saksaan. — Voi tuota Dubbea, joka päivisin oli kuin hullu, aina rähisi, aina riiteli ja aina kertoi samaa elämäntarinaansa, samoja surujaan, jotka eivät ketään enään viehättäneet. Öisin oli hän niin meluavan villi, niin ylenpalttinen ja räikeä että Goldscheiderin täytyi häntä usein muistuttaa. — — Pois kaikki hullut, ajatteli Milada. Nyt täytyi hänen saada rauhassa ajatuksiaan järjestää, — ajatella omaa tulevaisuuttaan… "järjestäytyä" niinkuin Horner sanoi…

Vähän hänellä oli rahaa, neljä sataa guldenia, mutta hyvät vaatteet… Niillä hän saattoi tulla vähän aikaa toimeen, kunnes saisi työtä, jotain varmaa ja hyvää työtä. — Hänhän oli terve… Toiset luonnollisesti… esimerkiksi Fanchon… ne pelkäsivät… Milada tiesi, että Fanni sylki verta. Kun Olympia toi tuon tiedon äsken, kalpeni Fanni liituvalkeaksi, niin että se näkyi poskimaalinkin alta. Goldscheider piti häntä siksi, että tuo vanha Kröger oli sitä pyytänyt… Kerrottiinpa että ukko maksoi Fannin puolesta… Vaan jos joku toinen ostaisi talon, täytyisi Fannin livistää… Varmasti… ja Fanni oli kuitenkin niin herttainen olento… Hän oli viaton ja avuton kuin lapsi. Niin, kylläpä Fannikin rupeaisi itkemään.

Mutta mitä se Miladaa liikutti. Hän olisi jo silloin kaukana täältä… ehkä peräti Pariisissa!…

Mutta vaikka Milada kuinka koetti kiusata itseään, irroittaen käsitteensä ympäristön vaikutuksesta, aina ne kiertyivät itsepäisinä sinne takaisin, muistuttaen hänelle toisten kiihtyneitä, pelästyneitä kasvoja, karkoittaen hänen mielestään kauniit tulevaisuuden kuvat, joita hän koetti uudelleen kaapata kiini äkkiä ilman järjestystä, epäjohdonmukaisesti. Siten täytyi täällä aina elää. — Aina täytyi uudistusta pelätä… Tulevaisuus tuotti aina vaaroja… Ainoastaan nykyhetkessä saattoi jotenkuten elää. Peljätä tyttöjen täytyi, aina vaan peljätä. Heissä ei ollut elämänuskon eikä rohkeuden kipinää… Herra jumala jos voisi lujasti uskoa itseensä, tuntea sitä varmuutta — "että sinulle ei tule mitään pahaa tapahtumaan… sinun persoonasi on loukkaamaton…" Kenpä voisi valaa heihin tuota uskoa! Herkeämättä kulki Milada huoneessa edestakaisin… Hänen aikomuksensa oli hyvä, mutta eikö se ollut kokoonpantu kirjaimista kuin sanat: kahlehdittu — toivoton — masennettu? — Ja oliko hänenkään asemansa todellisuudessa sen parempi kuin muitten? Mitä hän jaksoi tehdä tällä ruumiillaan, mitä hän kesti kaikesta huolimatta sairaaloisella sielullaan?… Alaspäin menoa olisi hänenkin tulevaisuutensa. Kyllä Goldscheider saattoi helposti sanoa: Mailma on laaja… Horner saattoi saarnata: "Henkesi on vapaa"… Mutta hän tunsi kahleensa paremmin kuin he. Kyllä hänellä oli rohkeutta avata ovi… Mutta rohkeutta katsoa ihmisiä silmiin toverina, saadaksensa heiltä ystävällisen sanan, hyväntahtoisen kohtelun, se häneltä puuttui… Hänen olisi täytynyt valehdella sekä omasta itsestään että menneisyydestään. Hänessä nousi veri tätä valhepakkoa vastaan. — Se ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä mailmaa vastaan. Se oli jotain selittämättömän arkaa ja outoa, joka hänessä kiehui. Oliko se myötätuntoa, sääliä vaiko yhteisen pelon synnyttämää yhteistunnetta, — sitä hän ei voinut ratkaista, hän tunsi vaan irroittumattoman sisäisen yhteenliittymisvaiston niihin, joiden täytyi tänne jäädä, vaikkakin hän mahdollisesti olisi voinut täältä paeta. Hän tiesi ettei hän voi irtautua niiden tyttöjen mailmasta, joidenka elämä oli alkanut yön pimeydessä, jonka syvyydestä kohtalo heidät viskasi tanssimaan nautintojen rikollisessa, räikeässä valossa, josta se sama kohtalo syöksi heidät samaan kuiluun takaisin, kun synnin valo sammuu. Hän oivalsi.

Hänen kurja rahavelkansa Goldscheiderille, joka häntä tähän asti oli pidättänyt talossa, ei häntä enää kytkenyt, pikemmin hänet kahlehti murtumaton tahto, joka johtui hänen sisimmästä sielustaan, kohdistuen kaikkeen siihen, joka turvaa etsien häntä läheni. Tätä tunnetta hän ei voinut sanoihin pukea. Se oli näkymätön, kaikkialla vallitseva, häntä ohjaava tunne, josta hän tiesi, ettei se hänestä poistuisi, vaan pakottaisi palaamaan tänne, lähtisi hän minne tahansa. Se painoi leimansa koko hänen kehitykseensä, se kumosi hänen yksilöllisen tahdonvoimansa, hänen itsenäisyytensä, se teki perinpohjin tyhjäksi Hornerin siunatun "miinus" periaatteen.

Niin sekavat olivat hänen tunteensa, että kun Horner aukasi oven, ryntäsi hän tätä vastaan sanoen: "Horner, liike myydään ja minun täytyy lähteä mailmalle. Pariisiin minä lähden, siellä toivon saavani elää ihmisiksi lopun ikääni…"