— Dubbe, Dubbe! — Milada tarttui Dubben velttoina riippuviin käsiin — mitenkä sinä luulet jaksavasi puhua huomenna tyynesti Goldscheiderin kanssa! Sinä kaipaat rauhaa. Mene nukkumaan.
— Vuoteellani nukkuu jo toinen, — sanoi Dubbe äkkiä oudosti kaikuvalla äänellä. — Se ei tee mitään. Minä olen hirveästi väsynyt.
Milada irroitti kouristuneet kädet hyväillen niitä hellästi.
— Voi nunna kulta, sinun on lämmin, mutta minun on vilu, huuh… Kun suljen silmäni, niin näen aina edessäni lapseni, joka huutaa minun perääni… Usko minua, minä kuulen sen huutavan joka yö…
Alhaalla pärähti kellonsoitto. Samassa silmänräpäyksessä koputettiin kiihkeästi ovelle. — Onko neiti Dubbe teidän luonanne neiti Milada?
Sisäpiika puhui suuttuneesti ovelta — kas sitä, kas sitä, kun ihminen jättää kreivin yksin. Tietäisipä vaan rouva tämän!…
Dubbe hyppäsi pystyyn. — Jeesus siunatkoon! Minä en ole maalattu. Auta minua, Milada! On jo kirkas päivä! Katsos, ei tuota herttaista poikaa saa pois. — Dubbe seisoi peilipöydän ääressä maalaten itseään kiireesti, ja kastellen huuliaan ja korvalehtiään punavedellä sekä piirtäen kulmakarvojaan mustalla. Väsyneet surua ilmaisevat kasvojenuurteet olivat hävinneet, silmät säihkyivät taas. Hän pirskoitti hajuvettä hiuksiinsa, niin että niistä tippui. Paitansa pitsit hän järjesti mielistelyhaluisena kaulan ympäri. Pam, niin ovi paukahti kiini…
Mitä tämä oli? Vakavaako laatua, pilaako, teeskentelyäkö, hulluuttako, epätoivoako?… Kaikkea ehkä hiukan, — ajatteli Milada alakuloisena, riisuutuen. Hän laskeutui vuoteelle ja nukkui keskipäivään asti.
Herättyään sai hän kuulla uutisia siitä, mitä talossa sillä aikaa oli tapahtunut.
Edellä puolenpäivän oli herra Sucher erään toisen herran kanssa käynyt talossa ja neuvotellut kauvan ja vakavasti Goldscheiderin kanssa.