— Jos sinua pyörittäisi kuinka, sinä tyhjä yöpottu, ja koko tunnin syynäisi Amschel Lulefiansa, niin ei sinusta löytäisi yhtään ehta sormusta, korkeintaan sinusta putoisivat tekohampaat suusta, heitti hänelle Mizzi päin naamaa.
— Kyllä sinä osaat, sanoi Rampa-Anna hohottaen. Fanchon huusi melun seasta kimakalla äänellä: — olkaa siivolla, täällä ei kuule enää omaa ääntään.
Sisäkkö ryntäsi kiihtyneenä sisään: — Neidit, neidit, pukeutukaa pian! Uusi omistaja on alhaalla. Tuolla se on kadulla meidän rouvan kanssa. Sisäkkö kiiti eteenpäin, aukasi ovia ja ilmoitti saman uutisen useihin kamareihin. Kaikki ryntäsivät ikkunoihin. Mutta Dubbe ei hievahtanut paikaltaan. Hän makasi silmät sulettuna vuoteellaan ja ähkyi.
Kadun toisella puolella näkyi todellakin kotvasen aikaa Goldscheider, keskikokoisen harmaisiin puetun naisen seurassa, jolla oli silmiin pistävän pieni pää, mikä viipahteli sinne tänne hätääntyneesti kun joku kohdisti häneen katseensa. Kapea harmaa höyhenkoriste, joka ulettui ainoastaan kaulan ympäri, lisäsi hänen lintumaisuuttaan, jota vielä lisäsi vanhanaikuisen kauhtananliepeet liepsahdellessa tuulessa kuin siivet.
— Hänen nimensä on varmaankin Lotta, — sanoi Rampa-Anna kikattaen. Mutta kenenkään mieli ei tehnyt nauraa. Odotuksen synnyttämä jännitys oli liian kova.
Goldscheider kosketti heti sen jälkeen vieraan kättä tehden kehoittavan liikkeen. Harmaa nainen sipasi näkyvästi hämillään ohimoitaan silittäen hiuksiaan. Sen jälkeen hän tarttui päättävänä pukuunsa sipsuttaen Goldscheiderin seurassa yli kadun. Ovikello helähti… Väristys kävi läpi talon ja tytöt kiitivät vaieten joka taholle.
Totta tosiaan! Punatalo oli myyty. Sen otti huostaansa jalosukuinen neiti Josefiina Aglaia von Miller, — vanha, laiha, ansiokas nainen, joka oli hoitanut runsaasti kaksikymmentäviisi vuotta erään kirkonmiehen taloutta rikkaassa Steiermarkissa… Ah, mikä satoisa lihava virka-alue. Siellä löytyi peltoja, niittyjä, nautakarjaa, vihanneksia ja puutarhahedelmiä, ja kaikkea oli yltäkyllin. Yleensä elämä oli siellä ihanaa! — Neiti Miller pyyhki kyyneleitä joka kerta kun puhui menneistä ajoista. Muutamia päiviä jälkeen helluntain otti hän virallisesti Punatalon haltuunsa. Goldscheider istui konttorissaan ottaen vastaan. Ihmisiä tuli ja meni, niitten joukossa oli likkakauppiaita, tyttöasioitsijoita, myös muutamat talon läheisiksi ystäviksi muuttuneet salissa kävijät pistäytyivät hetkeksi ottamaan jäähyväiset poislähtevältä rouvalta. Oli yleisesti tietty, että rouva jättäisi kokonaan kaupungin.
— Lähden johonkin Saksaan, — vastasi Goldscheider antamatta varmempaa selitystä kysyttäissä, mihin hän muuttaa. Myös neidit tulivat hänen luokseen, jokaisella heistä oli selittämättä olevia seikkoja, toivomuksia ja liikeasioita. Heidän piti ratkaista riitoja, sovittaa vääryydentekoja ja neuvotella. — Goldscheider selitti, että heidän on nyt kääntyminen uuden rouvan puoleen ja että entisyyttä ei voi enää muuttaa. Piti tyytyä kohtaloonsa. Olympia yksin sai matkarahat, sillä uusi omistajatar ei halunnut taloudenhoitajatarta, sanoi hoitaneensa kyllin itse taloutta, jotta ei tarvinnut palkkalaista, osasi itse hoitaa parhain…
— Lisäksi tuo on jo liian kulunut — sanoi. — Siis täytyi tuon sukupuolielämän kuluttaman naisen taas lähteä vaeltamaan… tällä kertaa Galiziaan asti suuren anniskelun palvelukseen missä kävi vaan sotilaita… Olympia väänsi kasvojaan sen kuullessaan, mutta Sucher lohdutti häntä: — Siellä juodaan vaan maitoa. Herroilla on toiset palvelijat.
Päivällisen aikaan oli Goldscheider järjestänyt kaikki liikeasiansa ja odotti nyt vaan seuraajaansa… Seuraajaa! Poismuuttavan rouvan huulet vetäytyivät hymyyn… Miten oli tuo laiha olento, jolla oli verettömät ahnaannäköiset kädet ja joka aina oli pelon vallassa, eksyä tänne G——g'in seurakunnasta, missä hän oli ollut kaksikymmentäviisi vuotta pappilan hoitajana!