— Minä tahdon päästä hautaan kunnianarvoisan herrani viereen —, oli uusi tulokas sanonut. Sellainen aikoi siis vallita täällä?
Kun Sucher mainitsi summan, jonka saattoi ansaita tällaisella liikkeellä, niin välähti noissa lempeännäköisissä ruskeissa silmissä ilon ja ahneuden välke.
— Mutta riski, riski — toisti hän aina. — Eikö tänkaltaisissa yrityksissä tapahdu usein onnettomuutta. Kuolevat, sairastuvatko? —
— Mutta tämä ei ole sentään karjanhoitoa, jossa täytyy omalla kustannuksellaan niitä hoitaa, armollinen neiti, — sanoi Sucher, — jos ne sairastuvat. Täältä ne viedään ilmaiseksi hoidettaviksi ja parannuttuaan ne palaavat ilman työhönsä, että teidän on ollut pakko maksaa niistä penniäkään… Ja jos ne eivät enää sovi teille, niin voitte lähettää muitta mutkitta ne mailmalle… Te voitte myös myydä ne ensiluokan paikkoihin… Naisia ostaa Fischer Budveisissa, Kohlmann Teplitzissä, Meyer Brünnissä… Eikö totta?
Goldscheider nyökäytti päätään.
— Sitten teiltä voi ostaa tyttöjä Jonathan Czernovitzissa, — minkä tytön olette taas saanut Jonathanilta joka on tuottanut teille paljon rahaa, sanokaa — Sucher näpsäytti sormillaan.
— Rosamundan, — vastasi Goldscheider umpimähkään.
— Tosiaan Rosamundan… Se vasta osasi pitää hauskaa. Joka päivä oli samppanjakekkerit. Juotiin hänen seurassaan kolmesataa pullollista samppanjaa. — Mitä te ansaitsitte niistä?
— Sataviisitoista markkaa, vastasi Goldscheider.
— Vuottakaa, — Sucher heittäytyi taaksepäin. — Siis ansaitsette niin paljo ainoastaan samppanjan myynnillä… Miten paljo saatte ruuan myynnillä? Entäs kuinka paljon tulee tyttöjen käyttämisen kautta?… Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka paljo maksaa kahviannos!