— Guldenin ja viisikymmentä kreuzeria. [Tekee noin 3 S:mkaa. (Käänt. huom.)]
— Mitä se maksaa teille itsellenne?
— Viisitoista kreuzeria.
— Katsokaa nyt, — Sucher heittäytyi taaksepäin tehden käsiliikkeen.
Goldscheider muisti nämät pitkät, ikävät liikekeskustelut, väittelyt ja selvittelyt, ennenkuin vanhapiika oli ottanut onkeen kuin nälkäinen ahven.
Nyt sai liike mennä syteen tahi saveen — hän oli päässyt siitä irti.
Goldscheider oli päättänyt lähteä talosta sanomatta kenellekään jäähyväisiä, herättämättä huomiota.
— Jäähyväiset, — lähtöpuheet — kukkia, — … Brrr… Tänlaisissa seuroissa… ei tiennyt, mitä vielä saisi kuulla! Voisivat vielä haukkua häntä jäähyväiseksi hyvänpäiväisesti… Heittäisivät vaikka yöastian hänen päähänsä… Jospa vaan saisi kääntää selkänsä tälle talolle niin pian kuin mahdollista! — Aina kylmäverinen rouva oli hiukan hermostunut, täynnään mielettömiä epäilyksiä. Hän heitti avainkimpun laatikkoon, veti avaimen pois suulta, kätki sen kirjekuoreen, painoi siihen sinettinsä kirjoittaen siihen: — Neiti von Millerille. —
Sitten hän otti matkalaukustaan pienet sakset alkaen puhdistaa hyvin hoidettuja kynsiään. Sitten hän soitti: Portinvahtirouva, onko sähkösanomia tullut minulle? — Ei. — Hyvä! — Seis! Sanokaa Miladalle, että hän tulee konttoriin!
Hän ja Horner, — ne olivat nyt sopivalla tavalla yhteen saatetut. — Goldscheider hymyili pilkallisesti. — Horner oli valanut myrkkyä ja sappea hänen ylitsensä, kiusaten häntä tuhansilla pikku ilkeyksillä, — arvottomilla, turhanpäiväisillä kohtauksilla ja niin vastoin heidän entisiä sopimuksiaan. Mistä tämä johtui?