Horner oli nyt pikiintynyt Miladaan, jopa julki ylpeili sillä. Ehkä tyttö tosiaan oli sen arvoinen…
Goldscheider koetti muistella entisiä ajatuksiaan.
Ihmeellistä, että hän astuessaan tämän talon kynnyksen yli jo kiinnitti huomionsa tähän tyttöön… ja sittemmin seurasi hänen kehitystään melkein uteliaana.
Ensi päätös, jonka hänen piti tehdä rouvana, koski tätä tyttöä. Ja näinä kaikkina vuosina, jolloin hän vaan puhutteli Miladaa, — niin ilmeni tytössä aina jotain persoonallista, kun hänen kanssaan tuli tekemisiin. — Tyttö oli aina varma kannastaan. — Sellaisista ihmisistä Goldscheider piti. Miksei siis saattanut antaa hänen vastaanottaa viimeisiä käskyjä?
Milada astui sisään.
— Minä toivon, että sinä osaat vaieta… Lähden täältä tunnin kuluttua. — Jos myöhemmin saapuu sähkösanomia minulle, niin lähetä ne Royal hotelliin! Sekä pidä tuo mieletön Dubbe aisoissa, kunnes minä olen poistunut! —
Goldscheider tarkasti miettivänä kynsiään, joita hän kihnasi nahanpalasella.
— Sinulle tahdon vielä sanoa: Älä anna Hornerin sekoittaa järkeäsi! — Elämä on kovin yksinkertaista, eikä niin mutkaista ja merkillistä kuin Horner saarnaa. Kulje suoraan tietäsi! Liikanainen miettiminen ja hautominen, niinkuin Hornerin tapa on, heikentää ihmisen. Neuvon sinun asettamaan asiasi niin, — Goldscheider osoitti kirjoituspöytää, — että voisit päästä uuden rouvasi avuksi. Hän tarvitsee apulaisen, sillä hän on tyhmä raukka. Jos sinä olet järkevä, niin — kas — neiti Miller!
Goldscheider nyökäytti päätään sisäänastuvalle neiti Millerille katsahtaen Miladaan nopeasti ja ankarasti.
— Hyvin tehty, neiti Miller, te olette täsmällinen. Kaikki on myös kunnossa. Tuossa ovat kirjat, kassa ja tässä on avain. Ja… Ja, tuossa on talon paras neiti! Hän ymmärtää koko taloudenpidon alusta loppuun! Hänen nimensä on Milada. — Miller nosti rillit nenälleen ja nyökäytti päätään kouristuksentapaisesti.