— Hyvä, hyvä, mutta kuka noin metelöi talossa?
— Tavallinen ilmiö —, vastasi Goldscheider välinpitämättömästi.
Täällä mellastetaan usein.
Milada astui huolestuneena ovelle päin.
— Minä en saa laskea teitä sisään — te — — Herra siunatkoon, — — raskas ruumis töyttäysi sisään heittäen oven auki ja Duhbe ryntäsi esiin puettuna kävelypukuun, shakettiin ja sateenvarjoon, mutta ilman hattua.
— Rouva Goldscheider, te ette lähde pois. Ehei, niin se ei vaan käy. Kukaan ei saa kajota minuun, huusi hän Miladalle, joka astui askeleen lähemmäksi — ja hän jatkoi uhaten ja matalalla äänellä — minulla on ase.
Goldscheider katsahti hallitsevana Dubben säkenöiviin silmiin ja sanoi:
— Tässä on uusi rouva, jos jotain haluat, käänny hänen puoleensa!
Minulla ei ole teidän kanssanne enää mitään tekemistä.
Dubbe heristi nyrkkiään… Kuulkaa, minun kanssani teillä on tekemistä, te — eikä kukaan muu. — — Uutta rouvaa en tarvitse, — hän ei tunne minua. — — Te olette minut tänne saattanut. — — Dubbe pui nyrkkiään aivan hillitsemättä… Te olette minut tänne kytkennyt. — — Vastatkaa rouva! Pitääkö minun jäädä vai eikö? — Pitääkö?
Goldscheider nousi seisomaan. — Sinä olet uudelle omistajallesi, neiti Millerille, joka on tuossa, velkaa muutamia satoja… Epäilen, tokkopa hän laskee sinut talosta, sinä kelpaat vielä hyvin herroille.
Miller katseli töllistäen molempia ymmärtämättä mitään… En käsitä, hän sammalsi… en suinkaan laske ketään vapaaksi.
— Nylkijä, pyöveli! — — Minä, — minä karkaan, ymmärrättekö, Te ja se uusikin, minä hyppään ikkunasta katuun. — Niin, niin minä olen saanut kylläkseni siitä, että pitää teidän kukkaroanne täyttää. Seis, sanon, te ette astu askeltakaan! — — Tänään en enää pyörry, ehen, — — tahdon tietää, missä on lapseni, — — käsitättekö? Ei nyt auta raha, eikä rukous, — — antakaa minulle lapseni osoite!…