— Neiti Miller, sanoi Goldscheider tehdyn tyynesti, — — tohtori
Kahane on asianajajani. Olen valmis maksamaan heti kaksikolmasosaa
Dubben velasta. — — Antakaa hänen mennä!
— Mitä? Älkää livistäkö vanha konna! — Tahdon tietää lapseni osoitteen ja sen hoitajan nimen… Se oli noin pieni, kun te sen riistitte rinnoiltani…
Nyt rupesi Goldscheiderkin hätääntymään.
Hän oli aikonut livistää, jättää kaikki sikseen kajoomatta, selvittelemättä ja lähteä pakoon, mutta vilaistuaan kerran Dubbeen, joka oli kuin hyökkäysasennossa, seisahtui hän…
— Kovinpa myöhään tunne herääkin sinussa, sanoi Goldscheider yrittäen puhua ylevän pistävästi… Mene synnytyslaitokseen! Siellä tiedetään, missä lapsesi on.
— Olen ollut siellä kolme kertaa… Rakas Milada, Eikö se ole totta! Sano se tuolle roistolle, tiedetäänkö laitoksella mitään! Missä on lapseni? Minä saatan sinut hirteen, murhaaja, jos en saa lastani takaisin!
Goldscheider oikasi selkänsä.
— Katsokaa! — Goldscheider kääntyi läsnäolevien puoleen, portinvahdinrouvan, Miladan ja neiti Milleriin päin, joka seisoi siinä silmät suurina ja vetäen henkeään. Oven takana näkyi muitakin naamoja. — Katsokaa! Minä olen löytänyt tuon ihmisen velkaantuneena kiireestä kantapäähän… rehellisesti sanoen hänellä ei ollut rääsyä ruumiillaan, matkakirstun oli entinen vuokraajarouva pitänyt, — Dubbe oli velkaa sairaalaankin, — olisi joutunut sieltä kadulle. — Eikö se ole totta?
Goldscheider kohotti äänensä. — Säälistä otin hänet luokseni lapsineen, joka oli taakka, onnettomuus onnettomuudessa. Sen minä toimitin hoidettavaksi — — niin hoidettavaksi niinkuin — — huusi hän kiihtyneenä, — — löytölapsia voidaan hoitaa; — sen äiti rukoili, että hän saisi ruokansa porttolassa, sen isää ei tunnettu. Ehkä lapsi kuoli kohta, ehkä kahdeksan päivän perästä. — Onko äiti kysynyt sen perään? Välittikö hän synnyttäessään siitä? Siitä on nyt kolme vuotta… Nyt, kun äiti on tuossa kylläisenä, vahvana, omistaen pitovaatteita ja liinavaatteita, nyt hän vaatii vielä lapsensakin.
— Jesus Kristus, Maaria! — Dubbe horjahti… Hän ei enää äännähtänyt, rikkirevityssä olennossa ei näkynyt enää vastustushalua eikä raivon merkkiäkään. — Nyt totuus hänelle ilmeni kaikessa alastomuudessaan… Ei Goldscheiderkaan enää tiedä lapsesta, hän mutisi, — pienen lapsen on hän heittänyt maailman jalkoihin, — — kuin leikkipallon! — Alastomana on hän sen repinyt äidin rinnoilta! — Se ei voi olla totta… Te olette nyt suuttunut minuun! — Jumalan armon nimessä… Se on niin kauheaa, ettei sille voi muuta kuin nauraa… Eikö totta? Eihän ihmislapsi noin vaan voi hävitä… kristittyjen maassa, jossa se on pantu kirjoihin? Eikö sen nimi pidä löytyä kirkonkirjoista?