Dubbe astui pöydän ääreen.
— Teillä on tuossa paljon liuskoja, kaikki laatikot ovat täynnään papereita… jossain pitää löytyä osoite… Kuulkaa… Dubbe väänsi käsiään. — Jos olen puhunut pahasti, — antakaa anteeksi, — minä olen kuin hullu, en saa öisin unta — minä — hän kääntyi toisten puoleen. Te nauratte minulle kaikki — —, mutta se on totta — — minun on niin ikävä lastani,… kuulen sen huudon yöt päivät korvissani.
Portinvahdinrouva, jolla oli itsellään neljä lasta, astui Dubben viereen, vaikka oli kovin korkealuontoinen.
— Neiti, me menemme poliisikamariin! — — Me löydämme lapsenne. Täytyy etsiä kirjoista… Tehän tiedätte, milloin se on syntynyt, mikä sen nimi oli.
Dubbe kääntyi ja laski vapisevat kätensä rouvan olalle. — En tiedä edes, minkä näköinen oli lapseni. — En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja. Sielua kylmää, kun sitä ajattelee… Kätilö ja Goldscheider ovat kaiken hommanneet. He sanovat, että siitä maksetaan rahaa joka kuukausi, aina kuuteen vuoteen. Sitten olen täältä vapaa, tästä kurjuudesta, he sanoivat… Millainen olinkaan lapsivuoteessa… melkein nälkähullu… surun ja kuljeksimisen näännyttämä… He ovat minua kehoittaneet… anna lapsi pois… Ventovieras sen otti, — minun pienen lapseni, — miten se lie kärsinyt!… Nälkää, lyöntejä, vilua. — Nyt se on kuollut. En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja…
Onneton nyyhkytti horjuen edes takaisin, kunnes kaatui Miladan syliin, joka oli astunut häntä tukemaan.
— Hän on hullu, mutisi Goldseheider, tarttuen kuin kouristuksessa laukkuunsa ja sateenvarjoonsa.
— Paras on sulkea hänet hulluinhuoneeseen, sanoi hän Millerille, joka vaan osasi aukoa ja sulkea suutansa.
— Älkää minulle suuttuko, — äännähti tämä kauhuissaan.
— Sulkekaa ovi jälestäni, sihahti Goldseheider portinvahdinrouvalle ja yhdellä iskulla oli hän hävinnyt hämmästyneen ihmisjoukon keskeltä.