Sulkeutuneen oven pamahdus herätti Dubben houreista…
— Älkää laskeko häntä pois! Älkää, kirkui hän yrittäen juosta jälestä…
Miladan vahva käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.
— Rauhoitu, Martta, rauhoitu! — Tule mukaani — kaikki selvenee vielä, jos olet oikein luja ja järkevä.
Ja puhutellen hellin sanoin vei Milada kalpean mielipuolen tavoin ympärilleen tuijottavan Dubben ulos.
— Kylläpä oli koko kanalja tuo Goldscheider, mutisi portinvahdinrouva sylkäisten; sitten hän astui kadulle. Mutta vanhasta rouvasta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ilman hattua oli tämä livahtanut.
Konttorihuoneessa seisoi neiti Miller silmät selkoselällään. Niissä ei näkynyt järjen kipunaa… Pikku pää pyöreine, muorimaisine samettihattuineen vaipui rinnalle.
Hänen kätensä hypistelivät Goldscheiderin unohdettua kynsiviilaa. Äkkiä hän viskasi sen pois villisti, hurjan pelästyneenä kuin olisi hän leikkinyt käärmeellä.
— Kylläpä olen joutunut läpeen, sanoi hän vaikeroiden, tämä on vasta kaunista, — alku ei ole juuri lupaava, sen täytyy myöntää…
Neljäs osa.