Millerin salonki.
Johdesana:
Meidän aikamme häpeän muistomerkki.
(Schiller.)
Uusi rouva, joka nyt ryhtyi Punataloa hallitsemaan, ei ollut sitä sitkeää, tuulta ja vettä kestävää lajia, jota hänen edeltäjänsä oli ollut. — Hän ei missään tapauksessa ollut tehtävänsä tasalla.
G——gin pappilassa oli hän ollut mainio taloudenhoitaja, oli ollut hurskas ja altis kirkon ja herransa palvelija, — "uskollisin olento" kuten arvoisa kirkkoherra ylistäen hänestä sanoi, iltaisin istuen paikkakunnan herrakerman seurassa pelipöydän ääressä.
— Kyllä, hänelle vastattiin, — käytännöllinen ja säästäväinen on neiti Josefiina — mutta Jumala varjelkoon joutumasta sellaisen pirun kanssa tekemisiin! — ajatteli moni hengessään… Kukaan ei kestänyt yhteistoiminnassaan hänen kanssaan. Kun viljankorjuuaikana neiti Fiinan oli pakko ottaa palkkalaisia avuksi, niin nämät valittivat, että kohtelu oli hävytöntä ja ruoka kehnoa. Kaksi vanhaa koturia, kahdeksankymmenen vuoden vanha Kaisa ja pian satavuotias Ursula moukuttivat hampaattomilla leuoillaan kiertäen tihrusilmänsä taivasta kohden; se on, "Kiero-Kaisa" niin teki, — "Ursula viiro" sanoi neiti Fiina, "oli siksi liian höpsö."
Neiti Fiina keitti kyllin laihaa soppaa, vaikka pitäjä oli kylläkin lihaisa; hän säästi joka voigrammasta, vahtasi joka kanaa, ettei se vaan laskisi toisen maalle; hän kitkutti joka pakollista menoa ja maksua, hän teki kauppaa kuin juutalainen joka messusta, vihkiäistapauksesta, kastetoimituksesta, laskien, kuinka monta sanaa kirkkoherra sanoi kuolleen haudalla, melkein hän luki rahassa arvoisan herra kirkkoherran äänen soinnut saarnatessaan ja ne kädenpuristukset, jotka hän antoi synninvaivoissa oleville. Kirkkoherra lihoi ylenmäärin potaatti- ja papuruuista, — sillä neiti Fiina sanoi niitten olevan terveellisemmät kuin liharuuat, jotka kiihoittivat ihmisen syntiä tekemään ja elämään epäkristillisesti. Tämän sijasta ylläpiti neiti Fiina pappilassa veljentytärtään. Tämä oli solakka, huokaava neitonen, joka oli ihmeellisesti täti Fiinan näköinen. Erittäin heillä oli molemmilla hurskaan-alamainen katse ja ohueet, täysin kauniit huulet, jotka kuvasivat vanhemmassa naisessa kouristunutta pakollista hyväsydämisyyttä, mutta ilmaisivat, että nuoremmassa oli hyvä joukko salaisia himoja ja sangen suuri tahdonlujuus ajaessaan halujaan perille. Veljentyttären kalpea epäpuhdas iho ja mitättömän mitätön pystynokka muistuttivat "pappia", "joka oli kovin kiintynyt pienokaiseen lapsesta saakka." Neiti Fiina vanhempi oli ympäristön kauhu. Joka yksinäinen nainen, joka sai lapsen, sai kuulla neiti Fiinalta kunniansa. — Sääli on pyhää kastevettä, jolla tuo äpärä kastetaan, oli hänellä tapana sanoa.
Neiti Fiina pesi pyykkiä, ompeli ja kehräsi, tehden kaikki askareet itse ja jos joku puhui siitä, vastasi hän nöyränä ja vaatimattomana: Koska hyvä herra kirkkoherra elättää meitä kahta vierasta ihmistä, niin täytyy minun tällä lailla tienata.
Ja kyllä pappilassa tienattiinkin. Kahdessa pankkikirjassa oli kyllä numeroita. Toinen niistä oli "veljentyttären" nimissä, toinen oli papin omissa nimissä. Vaan kukaan ei tiennyt, kuinka paljo oli laatikoissa arvopapereissa ja osakkaissa. —