Nuori neiti oleskeli talvet enimmäkseen Wienissä parooni von Waldeckin palatsissa. Paroonilla oli suuret tilat G——gin pitäjässä ja olikin siksi sen kirkkopatruuna. — Neidin siellä olo johtui siitä, että paroonin taloudenhoitajatar, neiti Petronella, oli aivan "hassastunut" pappilan Fiinaan.
Fiinan täytettyä kaksikymmentäkaksi vuotta, tapahtui pappilassa sellaista, että sen koko ihanteellinen rakkaus ja sopu kerrallaan katkesi.
Myrskyisen kohtauksen jälkeen tätinsä kanssa, jonka yksityisseikat jäivät ikuiseksi maailmalta salatuiksi, laittoi veljentytär eräänä aamuna matkalaukkunsa kuntoon ja matkusti hotelliomnibussilla asemalle ilman, että kukaan pappilan asukkaista oli häntä saattamassa. Täti kertoi myöhemmin vähän lauhduttuaan, että Fiina oli lähtenyt Pariisiin onnistuen siellä mainiosti, sillä itse parooni kustansi hänen kasvatuksensa; mutta sen tapauksen jälkeen hän näytti vielä vanhemmalta, häijymmältä ja äreämmältä kuin ennen.
Kaksi vuotta myöhemmin kuolla kupsahti autuaallinen herra kirkkoherra jättäen "uskollisimmalle sielulle" neiti Fiinalle molemmat pankkikirjat sekä kaiken muun kiinteän ja irtaimen omaisuutensa.
Kun Fiina oli jättänyt ammattiseuraajalleen pappilan talon ja tarhan, aitat ja kellarit raskaasti huoaten, niin vetäytyi hän pieneen taloon, joka oli rakennettu vuoririnteelle, jossa hän aikoi viettää aikaansa syvimmässä yksinäisyydessä tukkimetsien ja lehmälaitumien keskellä. Taloa kutsuttiin "päiväkummun taloksi."
Mutta elellen toimetonna Kaisan ja vihreäharmaan Ursulan seurassa, heräsi hänessä taas polttava huoli olemassa olostaan. Eikö olisi paras heittäytyä pappilaelämän tyyneydestä elämäntaisteluun?! —
Mitä piti hänen tehdä? — Pankkirahat sulaisivat syödessään… Piti siis alkaa niillä keinotella… niin kuin hänen isänsä oli tehnyt — ratsumestari. — Mutta isä oli tehnyt vararikon. Mitä piti hänen tehdä? —
Toimetonna hän ei voinut elää.
Ja hylkiötytär eleli vaan Pariisissa.
Hänen ajatuksensa harhailivat menneisyydessä ja äkkiä hän muisti miehen, joka oli ollut juopon ratsumestarin paras apu ja jolle vähitellen koko Millerin perheen aarrevarasto oli liukunut, talot, hevoset, hohtokivet ja taideteokset —, vaikka hän ei ollut mikään "Juutalainen" — niinkuin hän selitti jokaiselle, joka ryhtyi hänen kanssaan liikeasioihin. Se mies oli J. Kessler, asioitsija ja koronkiskuri. Sama mies oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Millerin perhe oli ollut suurimmassa rahapulassa, hommannut ja saanut neiti Fiinalle taloudenhoitajan paikan pappilaan.