Nytkin neiti kirjoitti eräänä kauniina päivänä Joachim Kesslerille, millainen oli hänen taloudellinen asemansa ja mikä tulisi neuvoksi. Heti mies vastasi. Nyt hänellä oli hienot liikepaperit, joiden otsikkoon oli painettu: välittää kiinteimistöjä, kauppoja, myöntejä, tavaranvaihtoja, ottaa ulos saatavia, järjestää vararikkoja, selvittää epävarmoja saatavia j.n.e.

Kessler kirjoitti Millerille, että häntä riemastutti tieto siitä, että hänen pieni huolenpitonsa oli saattanut neiti Millerin niin varakkaaseen asemaan ja että hän tekisi kaikkensa, jotta tuo nätti kapitaali tulisi sijoitetuksi tuottavaan yritykseen.

Jo oli kevät eikä Millerin ja Kesslerin välillä ollut vaihdettu kuin joitakuita vähäpätöisiä kirjeitä, kunnes G——gilaisen vuoristohiljaisuuden katkasi sähkösanoma… "Loistava tulevaisuus — harvinainen tilaisuus — persoonallinen läsnäolo välttämätön — tulkaa heti." — —

Suin päin pantiin tavaroita kuntoon, "päiväkummun talo" vuokrattiin muualle talonpojalle, ja koleana maaliskuunaamuna seisoi neiti Miller nenänpää mielenliikutuksesta punaisena suuressa, vaaleassa pihanpuoleisessa huoneessa, jonka piti olla herra Kesslerin yksityisvastaanottohuone. — Hän oli sama liikehtivä mies, naamassa sama hyvänsuopeus teeskennellen epäitsekästä välittäjää, — ainoastaan sillä eroituksella, että hänellä oli nyt kupuvatsa, jolla heiluivat paksut, kultaiset kellonperät. Ja sekä kellonperät että vatsa pullistuivat, kun herra Kessler sanoi entisyytensä tavan vastakohtana: "vaikka olenkin juutalainen, — mainitaan ja tunnetaan minut korkeimmissa piireissä… Ja minä olen ylpeä siitä, että en ole uskoani kieltänyt kuin monet muut nykyään." Kessler ei puhunut paljoa ehdotuksestaan. Hän asetti Goldscheiderin kirjat Millerin eteen ja hänen paksu peukalonsa hyppi kuin kiihkeä kirjasaksa numerosta toiseen. Ensin kuului kauhun, sitten pelon, lopuksi hämmennyksen huuto, — sitten kaikki sulautui henkeäahdistavaan ahneuteen, jota ensikertalainen tuntee asettuessaan onnenpelipöydän ääreen ja nähdessään niitä suunnattomia rahakasoja, joita pelissä käsitellään.

— Herran haltuun siis — äännähti lopuksi Miller allekirjoittaen kauppakirjan. Se kiinnitys, jonka Goldscheider vaati, ne prosentit, jotka hän asetti, ja se seikka, että talo, liike ja tulot toki kuuluivat hänelle, vaikka hän luovutti kaikki sangen pienestä rahasummasta, ei juolahtanut Millerin mieleen. — Kessler antoi kunniasanansa, että hän oli tehnyt paraimman kaupan niinä neljänäkymmenenä vuotena, jotka oli kauppa-alalla ollut. Millerillä oli kyllä vastustuskykyä. Hän jaksoi kestää, odottaa, olla sitkeä ja siten ajaa tahtonsa läpi… Rukoillen, vinkuen, uhaten koetti hän voittaa ja jos se ei auttanut, niin hän itki, sadatteli ja pani toimeen kohtauksia. Hän osasi mainiosti yhtämittaisella lempeällä, imelällä, matoisella vastustuksella murtaa toisen voimat ja tahdon, mutta hänellä ei ollut se ahkera, selväpiirteinen toimintataito, se syvälle tunkeuva tarkkuus, ja se ylenmääräinen tyyneys, jolla Goldscheider oli saanut liikkeensä menestymään. Ja etupäässä häneltä puuttui se ominaisuus, joka oli ollut Goldscheiderilla erittäin suuressa mitassa: käsitys siitä, mikä miellytti näitä rappiolle joutuneita olentoja, mitä ne toivoivat ja kaipasivat, se läheinen kosketus, joka oli ollut olemassa Goldscheiderin ja joka yksilön välillä, jonka kanssa hän tuli tekemisiin.

Niinkauan kuin Miller oli talossa, tunsivat tytöt jotain outoa, jotain tuntematonta, — jotain, joka aina yritti heitä hallita. Ja sen he tunsivat niin selvästi, että koko heidän olemuksensa oli ala-arvoinen, jotta kaikki heidän röyhkeytensä ja sisäinen viileytensä, parhaassa tapauksessa pilkantekohalunsa kuohahti — mutt'ei koskaan heidän säälintunteensa. Goldscheiderin kanssa oli jokainen tuntenut yhteistunnetta. Hänen viittauksensa käsitti, hänen käskynsä, hänen kovuutensa, jopa oikkunsakin oli perusteltu. — "Hän on roisto, mutta hän ymmärtää ammattinsa", sanoivat tytöt hänestä.

Niinpian kuin Miller otti liikkeen haltuunsa, muodostui kaksi puoluetta, — toisen muodostivat tyytymättömät, nyljetyt orjattaret, jotka toimivat vierasta vastustavalla mielellä. Heitä harmitti Millerin pikkumaisuuteen asti menevä ahneus, hänen saituutensa, — hänen epävarmuutensa ja matelemisensa kohdellessaan vieraita, lyhyt, karkea tapansa komennellessaan tyttöjä, ja siksi heistä kehittyi hänen panettelijoitaan. He ivasivat ja virnistelivät hänen räkättävää esiintymistään salongissa, kun siellä tapahtui jotain "sopimatonta", mutta joka tänlaisessa ympäristössä ja tunnelmassa oli luonnollista. Kaikkein enimmin heitä harmitti Millerin suoraan mahdoton uteliaisuus ja epäileminen, joka kohdistui kaikkeen ja kaikkiin.

Kaikkialla hän vainusi vihollisia ja vastustusta… Jokaista hän koetti saada urkkijakseen ja ärsyttää toista vastaan.

Mutta tällainen järjestelmä ei kauan onnistu. — Kun hän oli kissantapaisella makeudella saanut jonkun puolelleen, niin tämä juoksi kertomaan muille niitä epäilyjä ja syytöksiä, jotka hän oli kuullut ja täten oli talossa joka päivä riitaa, pahaa mieltä, valitteluja ja illalla happamia, itkusta rumentuneita naamoja. Puhdasta tuotannollista, koneellistaloudellista puolta tässä liikkeessä ei Miller luonnollisesti tuntenut. Vaistomaisella saaliin halulla hän kyllä aavisti, että tässä saattoi ansaita paljon ja nopeasti. — Mutta miten piti alkaa? — Mistä piti kahmaista? — Miller ei osannut laskea, että hetkelliset lisämenot saattoivat tulevaisuudessa tuottaa monenkertaisesti, vaan hän tinki ja kihnasi maksusta kuin pahin toriakka ollessaan joka päivä tekemisissä tyttökauppiaiden ja hankkijoiden kanssa, jotka tottuneina Goldscheiderin verrattomaan runsaskätisyyteen antoivat Millerille huonompaa tavaraa kalliimmasta hinnasta. Hän taas oli onnellinen luullessaan täten säästäneensä pari guldenia ja huudahti riemuissaan: Vuottakaa, luulette noin vaan narraavanne Milleriä!

Goldscheiderilla oli ollut tiedonhankkijoita, ja jätti jälkeensä juomarahoistaan hyvän huudon, — sairaaloihin, synnytyslaitoksiin, poliisin ystäville, pienten salaisten hotelleiden ja matkustajakotien vahtimestareille ja siksi hänellä oli ollut käytettävänään loppumaton tyttövarasto, jolla hän oli keinotellut kaapaten siten varmimman ja runsaimman saaliin. Miller pani kynsin hampain sellaista tapaa vastaan. Ne olivat hänen mielestään paljaita "varkaita" ja "rosvoja", jotka veivät hänen "hiellä kootut pennosensa." — Kaikki senkaltaiset pyynnöt, hakuut ja kyselyt jätettiin empimättä huomioon ottamatta. — Hän ei tarvinnut, hänellä oli kyllin, hän ei suosinut tyttöjen uusimista ja muutoksia. — Tytöille annettiin halvempia pukuja, mauttomia alusvaatteita, joista heidän tuli maksaa samat kalliit hinnat kuin Goldscheiderin aikana. — Kun Miller ei tahtonut antaa talon puolesta tytöille kynttilöitä, saippuaa, hajuvesiä ja poskimaalitarpeita, nousi siitä sellainen myrsky, että hän peruutti käskynsä, mutta supisti nämät kalliit tavara-annoksensa aina mahdollisimman vähiin, ja kipristi naamaansa joka kerta, kun täytyi niistä luopua. Myös salongissa tarjotut ruoka- ja juoma-annokset vähennettiin tahi niitten hinnat korotettiin.