Tytöt ärsyttivät vakituiset vieraat suutuksiin näitten uudistusten vuoksi. — Ei ollut harvinaista, että jokin herra kieltäytyi maksamasta vaadittua hintaa ja muistutti, mikä oli ollut Goldscheiderin aikuinen maksutaksa.
Tällaiset selkkaukset eivät tietysti lisänneet vieraitten hilpeyttä eikä ylläpitänyt sitä kepeää kaikkia elämänhuolia karkoittavaa mielialaa, jonka synnyttäminen on tämän ammatin salaisuus.
Pian sanottiin suljetuissa piireissä: "Punatalo ei ole enää entisessä kunnossa, — oh, siellä on ikävä olla. — Ei siellä ole muita kuin hautajaisnaamoja. — Rouva on ilettävä vanha muori."
Tahi sanottiin: "Ennen Goldscheiderin aikana oli siellä lustia elämää!
Mutta nyt… on siellä pakanan veurua. — Aivan talo on deekiksellä."
— Ja niin edespäin.
Neljännesvuoden kuluttua huomasi Miller, joka ei käyttänyt niin säännöllistä kirjanpitoa kuin Goldscheider, ainoastaan merkkasi kiusottavan tarkkaan päivän tulot ja menot, että se summa, jonka hän sai kokoon ei lähimainkaan vastannut sitä, jonka Goldscheider kokoon haali.
— Tiesinhän minä, räjähti hän sanomaan, — minä en pysty tänlaiseen yritykseen. — Olen siihen liian hyvä. — Leväperäinen olen.
Sitten hän huusi portinvahtirouvalle, että tämä tulisi hänen luokseen ja haukkui tämän ihan pahanpäiväiseksi liikkeen huonojen tulojen vuoksi, niin että tämä jo ennen ärtynyt henkilö päätti muuttaa toiseen kilpailevaan paikkaan.
— Luonnollisesti juonittelette jo heti, kun joku vieras astuu jalallaan taloon. Ja luonnollisesti teette kaikki ylös ja kannatte juorupussia rakkaalle rouva Zimmermannille — häh!
Kun haukkumisen esine poistui kohottaen olkapäitään, puhkesi talossa hirmumyrsky. Miller haukkui, sadatteli ja metelöi niin, että sitä ei olisi saattanut edellyttää henkilöltä, joka oli elänyt papillisissa ja aatelisissa piireissä. — Kuin hullu, kasvot raivosta käppyrässä lensi hän huoneesta toiseen, repi auki laatikot ja kaapit, penkoi kirstuja, viskasi vuoteet huiskin haiskin voidakseen ottaa kiinni "varkaat verekseltä", uhkasi lähettää kaikki poliisikamariin ja tiuski jokaiselle, että hän oli syypää hänen onnettomuuteensa. Todellisuudessa hän oli menettänyt viimeisen järjen kipinän. — Hän näki ottaneensa vastaan tehtävän, — johon hän ei vähäisine henkisine voimineen pystynyt, hän näki pelastuksetta heikkoutensa niitä hallitsemaan. Kuin kaikki kurjat olennot, hän ei osannut ymmärtää, että piti taistella voittaakseen…
Kaikkein raivostuttavinta tässä asiassa hänen matalan järkensä mukaan oli se tosiasia, että hän eli kaikkein loistavimpien ansiomahdollisuuksien keskellä eikä tarvinnut muuta kuin silmät, millä saattoi nähdä kultakasat, joita oli ympärillä — ja kynnet, joilla voisi repiä ne irki harmaasta kivestä, joissa ne hohtivat. — Siinä oli kultaa, niin kultaa! — Goldscheider oli kasannut sitä rojosti. — — Hän vaan ei ollut, Miller parka, niin viekas, niin häikäilemätön, niin ovela kuin tuo toinen… Hän oli liian hienotunteinen. — Hän epäröi liikaa.