Sikari letkui Hornerin suunpielessä. — Hänen kasvonsa lopsahtivat väsyneisiin, tylsiin laskoksiin.
Milada tunsi nuo tylsän herpautumisen kohtaukset, jotka aina ilmenivät, kun Horner oli juonut tahi kovin kiihtynyt ruumiillisesti. Ne tapahtuivat kesken hänen innostuneinta puhettaan tehden hänet ihan vastaanottamattomaksi sille, mikä hänen ympärillään tapahtui…
— Ja, ja, — kaikki on hyvin, — usko minua! — sammalsi hän. —
Kaikki on turhuus ja — hengen vaiva…
Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänestä tuntui, kuin olisi tuo kapea Punatalokatu laajennut vihreäksi aukeaksi nurmeksi. Kalpean, kaarevan taivaan alla näki hän rivin mustia kumpuja. Yksi niistä oli hänen oma hautansa.
Musta, mykkä maa vartoi häntä. — Se oli hänen ensimäinen omaisuutensa, hänen ainoa varma tulevaisuutensa. — Ihmeellistä! Mitenkä hän käsitti tämän nyt vasta? — Jotain nuorta, hurjaa, taisteluhaluista kuohahti hänessä, sellaista, jota hän ei ollut vielä koskaan ennen tuntenut. Se teki hänen uurteiset kasvonsa — hyvän — ja nuorekkaan näköisiksi.
— Ajattele, mitä haluat, Horner! Minä tahdon elää, — elää, elää! — Olen utelias näkemään tulevaisuuteni, tervehdin sitä ilolla. — Ja lopuksi — — — Milada kierrähti korollaan virkkaen:
— Erään seikan tunnen olevan varman: Mitä tapahtunee, lopulta olen sanova: — Ihana oli toki elämäni vaellus! —
* * * * *
Miller istui konttoorihuoneessaan lukien "Kaikkien saksalaisten katoolilaisen sanansaattajaa." — Hirvittävä tapaus!
Hän istui siinä musta pitsimyssy harmahtavalla päälakiaisella. Hänen kalpeitten kasvojensa sadat viuruiset viirunsa olivat nyt juhlallisina silinneet… Oli Palmusunnuntai-aamu! Hän oli juuri tullut kirkosta ja laskenut heti ne rahat, jotka olivat tulleet viime yön "toimista." Hänen vielä kirkko-uhrisavulle tuoksuvat sormensa sulkivat ne mielihyvällä kassalaatikkoon. — Viime päivinä oli kertynyt hyvin rahaa! — Birkner oli ne kasannut! Ei voinut aavistaa, mitä tuo aikaan sai! Hänellä olivat vaan pyöreät, sileät kasvot, joita ympäröi vaalea lettilaite… Yllä hänellä oli valkoinen puku, punainen nauha kaulassa… Mutta hän osasi kertoa! Aina vaan murhaajasta! Ensin se Milleriä vähän pöyristytti. — Mutta hän tottui siihen vähitellen. — Joka ilta kuuli saman jutun. — Nyt hän ei pannut sitä enää merkille. Birkner oli ollut suhteissa asianajajan kanssa, omien sanojensa mukaan, mutta siitä tietysti ei Robbu tiennyt mitään… Tämä tahtoi aina, että hänen piti elää hyvin, syödä hyvin, olla hienosti puettu! Ajatelkaa, miten se olisi voinut käydä laatuun, kun miehellä on vaan kolmekymmentäviisi guldenia kuussa tuloja, sihteerin palkka! Ja tuo ukkovainajani oli niin kitsas…