Riisuttuaan hattunsa ja korjattuaan epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa alkoi hänen ja kuvapatsaana istuvan Millerin välillä ratkaiseva selvittely, jonka ohella Milada sai tuntea selvän sivutunnelman siitä, että kaikkeen siihen, mitä hän sanoi ja toimi, oli hän itse oikeastaan osaton, saaden ainoastaan kuin harrastaja sivultapäin katsella vieraita kohtaloja. — Miller sitävastoin oli Miladan tähänastisen esiintymisen kautta vaipunut varmuuden uneen, että hän täydelleen oli valmistumaton kaikkeen muutokseen ja päätöksessään, niin kuin hän vasta myöhemmin huomasi, sekaantui kokonaan yllätettynä.
— Minulla on jotain puhuttavaa neidille itsestäni, — alkoi Milada puhua. Mitä sitten kimitti Miller epäluuloisena. — Milada jatkoi kylmän rauhoittavasti. — Ei mitään erityistä… minä aijon lähteä talosta.
Neiti von Millerin silmät vilkkuivat hetkisen. Hänen mieleensä muistui vihreitä vuorenrinteitä ja juhlallisen hiljaisia metsiä sekä punainen uhmaileva suu, joka vuosia sitte oli lausunut samat sanat… Mutta hän karkoitti sen pian mielestään huutaen kiukussaan: — Mikä teidän päähänne on pistänyt? Sepä olisi ovela teko, ja — turvautuen yhtäkkiä lakitietoihinsa, sihisi hän: — Te olette pantu porttolan luetteloon, teidän nimenne on merkitty kirjoihin. Te olette vasta lintuja! Joka päivä voisi joku teistä tulla sanomaan: — Nyt minä lähden… Mitä te luulette minun sitte tekevän? —
— En tiedä, mitä neiti tekee toisille — vastasi Milada. — Minun laitani on toisin. Minua ei ole merkitty kirjoihin, sillä minä en ollut Goldscheiderille kreuzeriakaan velkaa. Nyt on parissa kuukaudessa tullut vähän velkaa vaatteista ja kengistä. Tahtoisin tietää, kuinka paljo minä olen neidille velkaa.
— Minulle! Velkaa! Herra Jumala! — Miller nauroi kuin hullu. — Te olette minulle velkaa kolmekymmentä viisituhatta guldenia, jotka minä olen maksanut käteisesti tästä liikkeestä, — ja lisäksi se, mikä Kessler pisti taskuihinsa. Ja kaikki ne laskut, jotka minä olen maksanut! Velkaa! Te saatte maksaa kaiken sen rahan, jonka arvoisa kirkkoherrani minulle antoi kahdenkymmenenviiden vuoden uskollisesta palveluksesta. Oi herra Jeesus, jos hän näkisi minun ahdistukseni! — Hän varoitti minua aina. — Josefiina, sanoi hän, tyhmyyksiä teette vielä kerran, mutta hävyttömyyksiä ette koskaan. — Hän oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa! Olen jo tehnyt suuren tyhmyyden.
Miller kiersi silmiään taivasta kohden ikään kuin syyttääkseen itseään.
— Katsokaa neiti, minun tulevaisuuteni voisi olla yhtä onneton, — jatkoi Milada. — Minulla ei ole ketään joka minusta huolehtisi, jos sattuisin avun tarpeeseen. Minun täytyy ajoissa katsoa eteeni, jotta minusta tulisi jotain. Tulisi jotain! — Mitä tämä taasen merkitsee? Ettekö te siis ole jotain? — Mitä minä siis olen neiti? — Miladalle tuotti neidin kiusaaminen ja sanoilla solmiminen erityistä hupia, ennenkuin hän antoi ratkaisevan iskun.
— Mitä se minua liikuttaa, — sammalsi Miller. Se on toki — äkkiä hän muutti äänensävynsä. Hän puhui kiireesti ja hotikoiden:
— Onko teillä mitään valitettavaa minun suhteeni? — Onko juuri erikoisesti teillä valitettavaa? Enkö ole pitänyt teitä parempana kuin muita, — huolimatta siitä, että toiset ovat olleet vähällä syödä minut siitä. Teidän omatuntonne vaatii teidän jäämään luokseni, Rezek, eikö niin…
Milada pudisti päätään… Niin kauvan saan olla neidin luona kuin neiti tarvitsee minua. Mihinkä sitten joudun, kun sairastun?…