— Herrajestan, minähän olen käynyt koulua Cyrillin kanssa yhdessä. Kun äitini kuoli, — Bine teki ristinmerkin, — ei kukaan ollut minulle niin ystävällinen, niin sydämellinen kuin Cyrill ja hänen äitinsä. Siksi rakastan heitä enemmän kuin keitään toisia ihmisiä mailmassa.
Kun jää kerran oli murtunut, rupesi Bine avomieliseksi, puheliaaksi ja suopeaksi. — Isä on kyllä hyvä mies, mutta hän ei luota minuun. Syynä on siihen äitipuoli. Isä tekee aina sen, minkä äiti komentaa. Minusta äitipuoli ei pidä, koska minä aina kylässä olin ensimmäinen tanssissa ja muissa hommissa. Siitä hänen molemmat tyttärensä eivät voineet kerskata. —
— Niin, ja pääsiäiseksi aijotten siis mennä kihloihin.
— Mitäs se kannattaa! Emme maalla sellaisiin konsteihin rupea. Me menemme heti papin eteen ja sillä hyvä. —
Milada pudisti päätään. — Kummallinen ilmiö. Tyttö lupautuu eräälle pojalle maalla, ja lähtee sitten porttolaan kuin palvelukseen, josta aivan virheettömänä ja iloisena voi palata kotiinsa. Porttolassa hän elää niin iloisena kuin olisi hän rehellisessä ja luvallisessa tehtävässä, jonka hän täyttää velvollisuudentuntoisena ja ansiokkaasti, kuin olisi kysymys siitä, että saisi mahdollisimman kauniit paperit kotiin. — Tyttö noudattaa ammattihaureudessa säännöllisyyttä, järjestystä, koko joukon perheellisiä hyveitä. Porttolan sekasotkussa hän odottaa sulhastaan uneksien kotia, pientä taloutta, pellontilkkua, syrjäistä, hiljaista maalaisonnea. Hän uneksii tietysti lapsia, luonnollisesti hän ei voi kuvitella avioliittoa ilman lapsen kirkunaa ja kehtolaulua. — Ja tämän kaiken hän aikoo hankkia katuelämän ropakon kautta, ammattihaureudella hän aikoi elämänsä hopeoita, saavuttaa ihanteensa ja elämänsä onnen. — Tämä on mahdotonta sivullisen ymmärtää ja kuitenkin tuo on totta. Mutta elämä oli tällaista. Lukemattomat miehet ostavat rahalla hänen hyväilynsä ja hänen ruumiinsa lämmön, — he heikentävät monin kerroin hänen voimansa ja terveytensä. Yhtä kylmäverisenä kuin miehet raatelevat ja rääkkäävät häntä, antaa hän itseään raadella. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että tytön sielun on vallannut tulevan aviovaimon onnen unelma, johon ei mikään tahra voi pystyä.
— Jospa vaan nuo maalaiset olisivat yhtä rehellisiä häntä kohtaan, — ajatteli Milada omituisen tunteen vallassa. — Hän ei luottanut anoppiin ja siihen Cyrilliin, joka ei koskaan kirjoittanut.
— Loruja, talonpoikain nahka on paksu, ja lopulla on heille keltanen kulta rakkaampi, kuin useinkin epäluotettava impeys.
Pikku Fanchon makasi vuoteellaan. — Ei häntä mikään vaivannut, — ei kerrassaan mikään. — Pikku seikka vaan. — Hänellä oli ajos kainalokuopassa. — Hän ei näyttänyt sitä kellekään ja kielsi kaikkien tyttöjen sitä sanomasta Millerille. Hän kielsi heidän myös Miladalle mitään sanomasta. — Milada voisi kaiken lopuksi kieltää hänet menemästä salonkiin. Ja hän tahtoi niin mielellään, — niin mielellään kaikissa tapauksissa olla mukana. —
— Aina minulla kesällä on tällaisia ajoksia. — Ja kun minä olin aivan pieni tyttö, sanoi lääkäri, että huhtikuu on minun pahin kuukauteni. Jos minä jaksan kestää sen kuukauden, niin minä kestän taas koko vuoden. —
Bine Michal, joka pirteällä mielellä oli palannut lomaltaan, istui Fannin vuoteen ääressä, kuunnellen kärsivällisenä tämän mielikuvituksellisia kertomuksia. Fanni raukka kertoi joka tilaisuudessa ja sille, joka vaan kuunnella jaksoi, menneisyydestään. — Vastalahjaksi antoi Fanny Binen kuvata suuremmoista menestystään siellä maalla. Cyrill ei ollut kumminkaan saapunut kotiin, mutta sehän olikin luonnollista, sillä olihan Unkarista niin pitkä matka kotiin.