Puettuna korkeakauluksiseen mustaan silkkipukuun, edessä valkoinen pitsi-esiliina, vastaanotti Milada vieraat salissa. — Hänellä oli kuuluisa vaisto arvaamaan eri mieslajien halut.
Hän ei tehnyt sopimattomia kysymyksiä, hän ei tungeskellut seuraan, hän ei teeskennellyt vakituisille vieraille.
Eikä hän hyväksynyt koskaan, että tytöt lähentelivät ja yrittivät hyväillä miestä, ennenkuin tämä ensin sanoi sitä haluavansa.
— Te olette kaikki nuoria, kauniita tyttöjä, — sanoi Milada neideille, — sopiiko teidän lentää miesten kaulaan? Saadaksenneko ehkä joskus rukkaset! — Antakaa miesten etsiä teitä! Teitä vartenhan he tulevatkin tänne. — Ja jos ette halua miehiä, — tahi ette ole sillä tuulella, — niin lapset, — jääkää huoneisiinne! — Ei teidän ole aina pakko elämöidä.
Tämä pieni vapaus, jonka Milada soi tytöille ihmisinä, tuotti hänelle hyvin harvoin kiusaa sopimattoman oikullisuuden tahi itsepäisyyden muodossa.
Pahimmassa tapauksessa Milada karkoitti tytön salista eikä antanut hänen enää tulla alas huoneestaan. Silloin tällöin hän liikkeen hyväksi irroitti tytöt miehistä, jotka juttelivat liian kauvan ja turhaan, johtaen heidät sukupuolisesti kiihtyneempien luo. Tämän hän teki taitavasti, jotta tytöt eivät sitä huomanneet, eikä hän koskaan urkkinut ja raa'asti hätiköinyt kuin tavalliset porttolaemännät.
Hän ei sietänyt sellaista melua, rumaa toreilemista, haukkumista ja syyttämistä, joka olisi alentanut talon maineen näyttäen hämmästyneille rakastajoille porttolaelämän sen kammottavassa alastomuudessa.
Siinäkin hän oli Hornerin oppilas.
Näinä kevätiltoina oli sali jo illalla täysi. Tytöt tulivat huoneistaan, katsahtivat ovesta, palasivat hienotunteisina, mutta ensi kellon kilahdus sai heidät uteliaina käytävään kuulostelemaan.
Erään pöydän ääressä istui Arrigazzi puettuna kirsikkapunaseen samettipukuun, kukkeana ja iloisena paljon himotussa naisellisuudessaan.