— Tarkoitan tuota tummaa taloudenhoitajatarta.
— Tuota — eihän hän ole enää nuorikaan.
— Olkoon, mutta hänellä ovat koreat silmät, — ne kuuluvat Egyptin taivaan alle, — uneksivan sfinxin kivisen patsaan kasvoihin. —
— Se vielä puuttuisi! — Gust katsahti Miladaan, joka tarjoili olutta virallisesti hymyillen. — Minä en pidä hänen katseestaan — vastasi hän syventyen yhä enemmän ihailemaan tyroliattaren viehätyksiä, joka yhä houkuttelevampana loijotti nojatuolissaan.
Sill'aikaa tulvi saliin vieraita ja tyttöjä. Pianonsoittaja rummutti jotain marssia. Paksu, liikkumaton herra soitti mestarillisilla lirutuksilla huilua.
— Tunnen hänet. Hän on saanut musiikki-opiston palkinnon, — sanoi
Joszi.
— Miksi hän siis on täällä?
— Hän ansaitsee täällä enemmän kuin kreivitär sen ja sen heimon päiväsoitolla.
Fanchon oli sill'aikaa ollut kadoksissa tuon paksun matkustavaispohatan kanssa. Nyt hän palasi yhtyen joukkoon hienosti puettuja tuskin poikaijän jättäneitä viikareita, jotka meluten astuivat saliin huutaen, käskien ja oikkuillen anastaen paikkoja ja tyttöjä.
— Nuo ovat salonkisakkipoikia, — sanoi Joszi pahoillaan, — niiden tieltä livistän, Gust. Sellaisten nuuskien kanssa en jaksa olla samassa huoneessa. —