— Hm! — Ehkä minun isoäitivainajani olisi antanut sen minulle anteeksi, sillä hän oli vapaamielinen. Mutta näethän, että minä olen raivossani ja silloin minusta ei ole mihinkään… Heitä tuon poikanulikan kasvoille vihtrilliä ja minä kirjoitan runon sinun kauniista silmistäsi…
— Silloin neiti Miller rupeaisi ropottamaan, sillä tuo Menzel riiviö on hänen sydänkäpynsä. Mutta runon voisit minusta kirjoittaa ja oikein liikuttavan.
— Onko tuo neiti Miller?
— Ei. Neiti Miller on vanha. Tuo on Milada.
— Onko se hänen nimensä? — Hyvä! Minä pidän ihmisistä, joiden luonne sopii heidän nimeensä. Kun minä näen hänen silmänsä ja kuulen hänen nimensä tuntuu minusta kuin näkisin: — revityn purppuravaatteen, näen valta-istuimen, joka hitaasti vajoo lokaan. — Kuulehan, Gust!…
Gust nauroi tahtomattaan katsellen poikien elämää, joka vähitellen tuli yhä sikamaisemmaksi ja ilettävämmäksi.
— Hän on porsas, — sanoi Gust, — mutta kyllä hänessä on humoria…
Menzel oli jostain saanut hopeapaperiruunun asettaen sen päähänsä. Soittaja soitti cakewalkia. Fanchon nosti punasen silkkipukunsa helmat tehden heiluvia tanssiliikkeitä. Fanni oli huonosti maalattu, poskipäissä ja otsalla oli suuria punasia läiskeitä. Ne tekivät hänen nauravat kasvonsa hassunkurisen jäykiksi.
— Katsos kuvaasi minun kengissäni, Salome. Ihaile itseäsi niiden välkkeessä, — lausui Menzel juhlallisesti nostellen vuorotellen jalkojaan.
— Oikea ryönä!