Hänen täytyi saavuttaa Gust… lausua pari selittävää sanaa… saada Gustin ymmärtämään… Mutta kuin unessa oli hän pitkiksi sekunneiksi menettänyt liikuntamahdollisuutensa… Gust meni… eikä Milada voinut häntä seurata. Hänen täytyi seisoa tässä. Oli kuin ilma olisi kumeana värissyt… Kaikki oli ohi! — Katsahtamatta Fanchoniin poistui Milada huoneesta.
Kuin unessa kävijä kulki hän läpi käytävän katsahtaakseen konttorihuoneeseen. Gustin hattu ja takki oli poissa. Ainoastaan keppi valkoisine ylioppilasnuppineen oli jälellä nojautuen unohtuneena nurkkaan. Paeten oli Gust siis jättänyt talon.
* * * * *
Herra tohtori! Viikon kiusasin itseäni, ennenkuin päätin ryhtyä kirjoittamaan tätä kirjettä.
Joka kerta, kun kello soi tuona tunnettuna päivän tuntina, ajattelin, hän palaa kuitenkin… Jo kului viikko, — silloin tiesin, että te ette palaisi, ja tässä olen nyt avuton… Onko mahdollista? Oletteko todella suuttunut tuohon peloitettuun, ärtyneeseen lapseen, joka tarraa tuohon kurjaan elämään innokkaammin kiinni, siksi että hän sen jo tuntee, ennenkuin antautuu tuhansiin iloisiin mahdollisuuksiin, jotka ovat hänelle tuntemattomia ja jotka siksi häntä peloittavat?
Vaikka olisitte voinut kirjallisesti luvata Fannille onnea ja terveyttä, ei hän olisi siihen luottanut. Niin peräti ihminen menettää tulevaisuuden uskonsa ja uskaliaisuutensa Punatalossa.
Minä kysyin itseltäni usein näinä kahtena viikkona: Voiko tämä kokemus riistää herra Brenneriltä halun olla hyvä?
Herra tohtori! Minä koetin vähän aikaa sitten näpäyttää säveliä Gisin sitralla. Melkein sain ne jo kokoon, kun peukalonpäätäni rupesi aristelemaan, joka säveliä kokeilee. Minä tunsin lopulta kovaa, kiusottavaa pakotusta peukalossani, niin että minun täytyi luopua soittoyrityksestäni. Vähän ajan kuluttua siihen syntyi punanen rakkula. Silloin sanoi Gisi, joka tuntee soittokoneen ja soiton:
— Nyt juuri pitää sinun jatkaa soitto-opintojasi, muuten ei synny sormeesi se paksu nahka, joka on välttämätön, jos mielit oppia soittamaan kauniisti. Aran ihon pitää hävitä! — Aatteles, mitä tuo vanha puulaatikkokin vaatii minulta, — mietin itsekseni.
Paljon vaikeampaa kai lie voittaa ihmissielun kieliä, jotka jo ovat saaneet turmeltuakin. Meidän hempeän, arastelevan lähimmäisenrakkauden tunteen täytyy muodostua kovanahkaisemmaksi, jotta emme tuntisi pikkumaista itserakkauden loukkausta. Suokaa anteeksi. Luettuani edellisen lauseen, tuntuu, kuin tahtoisin neuvoa teitä. Sitä en tahdo. Tosiasia on, että minä itsekin entistä kipeämmin kaipaan johtavaa kättä, joka minut saattaisi todelliseen elämään. Kaikki lupsahtaa käsistäni. Olen mahditon. Myös Fanni hukkuu lähettyviltäni. En voi mihinkään ryhtyä. En jaksa mitään pidättää. —