— Ei, vaan Toni Stadler. — Toni on toverini. — Toni kirjoittaa, — katso, — että kylässä pidetään suuri juhla tanssineen ja että Cyrilliä odotetaan kotiin vierailemaan… Minun täytyy lähteä kotiin. Kuule, — Milada, — minä annan sinulle mitä vaan, jos laitat, että pääsen lomalle.
— Minäkö kieltäisin sinulta sen? — En suinkaan. Milada otti kirjeen käteensä, lukien sen kertaseen läpi. Olisiko oikein häiritä Binen lapsellista iloa epäilyksenviittauksilla? — Kuuleppas, — miks'eivät omaisesi kirjoita sinulle?
— He kai luulevat, että kun olin kotona pääsiäiseksi, — niin ei akka täältä nyt laske minua. — Eivätkä he tahdo herättää minussa kaipuuta. Mutta kun tulen näin odottamatta, — aatteles, miten ne jäävät suu selällään seisomaan…
— Minä ilmoitan asian Millerille… Huomennako tahdot lähteä?
— Illalla palaan ja… Sano akalle, että äitini on sairas… Hänestä valehtelen mielelläni vaikka mitä.
Odottamatta myöntävää vastausta, jonka Milada sai vasta kovan taistelun jälkeen Milleriltä, oli Bine jo pannut täynnään intoa ja toivoa matkatarpeensa kuntoon. — Hän järjesti ne pieneen käsilaukkuun, — johon hän sijoitti — punasilkkisen — kotipukunsa, ja äskeisin suureksi läjäksi kasaantuneet käsityönsä.
Yö, niinkuin aina pyhien aattoina, oli Punatalossa meluisa ja äänekäs.
St. Pöltenin leski, jonka Ascher oli sinne välittänyt, oli myös ollut osallisena. Leski oli lyhyt, vaalea, pyöreähkö nainen, hänellä oli helmikirkkaat silmät ja helmeilevä naurutapa. Hän jutteli kovin, ja nauroi väliin niin heleästi, että se kuului yli koko salin, niin että Miller jo mulautti häneen sangen kärttyisänä, antaen selviä viittauksia, että tuo meno häntä suututti. Miller ei pitänyt siitä, että miesten ja naisten seurustelu rajoittui vaan turhanpäiväiseen hakkailuun ja että yhdessä olon tuottava ja todellinen tarkoitus unohtui tyhjään juttelemisen ja hauskuuden tähden. Tämän huonon tavan oli leski tuonut mukaansa säännöllisemmistä piireistä.
Muuten herra Albrechtkin oli samana iltana salissa ja lesken olisi pitänyt olla hänen käytettävänään, jotta hän olisi saatu poistumaan ja toinen sijaan. Herra Albrecht oli kenkäkaupan omistaja ja Goldscheiderin entisiä avustajia. — Millerille hän suostui hommaamaan vaan kenkiä, — sillä herra Albrechtin mielestä ei Millerille kannattanut hankkia "muuta tavaraa", hän ei sitä käsittänyt. Herra Albrecht oli vastenmielinen vieras, hän ei koskaan maksanut rahassa, eikä antanut edes juomarahoja. Hän vaati, että kaikki hänen kulunsa suoritettaisiin kengillä. Miller ei voinut häntä sietää. Hän olisi mielellään lyhentänyt herra Albrechtin käynnin Punatalossa välttämättömimpiin minuutteihin ja sitte nähnyt hänen häviävän. Herra Albrechtin karkeat, punaset kädet, kömpelöt liikkeet, ja pystysuora tulenvärinen tukka ei kohottanut ympäristön mainetta. Miller ei voinut sietää hänen pitkiä selityksiään ja sammaltavaa puhetapaansa. Eikä leski voinut häntä sietää. Hän koetti mitä epätoivoisimmalla tavalla livistää hänen seurastaan. Kaksi kertaa viikossa leski pääsi tulemaan St. Pöltenistä kaupunkiin, ja joka kerta oli tuo suutarinroikale talossa yrittäen häntä hellästi hyväillä.
— Hän olisi onnellinen, selitti tämä leskelle, jos pääsisi no-no-ll-osta Ka-ka-karlastaan.