Milada antoi kuin kivettyneenä tarjotun kätensä vaipua alas.
— Sitä en sentään voinut aavistaa! — Olen pitänyt häntä rohkeana ihmisenä… Pidin häntä sellaisena miehenä, joka voisi elämänsä uhrata aatteensa puolesta… joka voisi periaatteensa puolesta kuollakin. — Kaikki oli valhetta! — Kaikki oli mielikuvitusta! — — Enkö koskaan opi tuntemaan totuutta? — — Kaikki on toisin, kuin mitä aivoni kuvittelevat… Elänkö alituisesti erehdyksissä?
Ja Gustin sanat kaikuivat hänen korviinsa: — Laskemalla paarman Hornerin päälle, saimme me poikaviikarit hänet juoksemaan pitkin luokkahuonetta. Täällä porttolassa hän kai näyttelee suurta herraa, — se on hänen tapaistaan, tuon hulikaanin.
Koululapset ymmärsivät paremmin, mikä Horner oli, kuin hän, Milada! — Milada oli pitänyt Horneria vapahtajanaan. — Hän painoi miettien otsansa ikkunaan… Pitikö hänet hylätä kaikki, minkä Horner oli opettanut?… Pitikö hänen vaipua takaisin lapsuutensa aikaiseen onttoon, hyödyttömään, tahdottomaan epätoivoon? Hän tunsi sen yksinäisyystunteen rautaisen renkaan itseään pusertavan, joka yhä tiukemmin oli häntä kiristävä hänen loppuijällään.
Helluntaipyhät olivat keväisen ihanat ja juhlalliset. Ne olivat kevään riemupitoja. Lauantaina sitä ennen tuli postissa näköalakortti vuoristosta. — Kortissa oli kaksi allekirjoitusta: Gust ja Joszi. — Gust oli vielä kirjoittanut siihen kepeät, lennokkaat sanat: ihanaa, ihanaa on elää täällä! —
Milada tutki värikästä kuvaa. Siinä oli lumihuippuisia alppeja, pieniä, sinne tänne sirotettuja taloja vihreillä rinteillä ja valkovaahtoisia, kiemurtelevia puroja… Mutta hänen mielikuvituksensa liikkui laimeasti ja vastenmielisesti.
Elämä ei ollut aina sellaista.
Päivällisen aikana ryntäsi Bine tummanpunaisena ja mieli kuohuksissa
Miladan huoneeseen:
— Milada, — huusi hän, — antaako hän — minulle lupaa matkustaa päiväksi kotiin? — Vaan päiväksi, — ja sen jätän sisään, mitä se tuottaa liikkeelle vahinkoa. — Katso, minä olen saanut tietää, että Cyrill tulee kotiin juhliksi.
— Hänkö kirjoittaa sen sinulle?