Milada ei enää vastannut. —
Horner vilahti häneen sivulta päin. Hän huomasi joutuneensa liian pitkälle hyökätessään, ja yritti nyt peräytyä hyvässä järjestyksessä.
— Et sinä ole siihen syypää, — sanoi Horner, — mitä kenkään voi heikkouksilleen. Näytin sinulle perussyyt, koska ne halusit tietää. Sanon sinulle, ruumiissamme on ikuinen taistelu. — Ikuisesti meitä vainoovat loiseläimet, meissä on miljoonittain näkymättömiä vihollisia. Mitä, etkö sinäkin ansaitsisi — rehenteli Horner, — ruhtinas olisi sinulle liian halpa. — Sellainen rotu-ihminen kun olet! — Kun sinua katselee, tulee sinua nyt sääli.
Hornerin ääni vavahti. — Miladan vaiti-olo ja jäykkä hylkivä asento painostivat häntä. Hän kääntyi Miladan puoleen kerjäten, naurettavasti, väärällä äänellä…
— Luuletko minun kaipaavan sinua? Kyllä sinäkin vielä muutut, — sen sanon, — ole varma! — Eikä tee pahempaa tuollainen kompastus. Ympäristö ottaa uhrinsa, ottaa, ottaa… No, mikset puhu, — mikset? — Horner veti Miladaa hihasta. — Ole vaan hyvä, äläkä juorua! Eikö totta? — Minä olen oikeastaan rauhaa rakastava ihminen… Ja mikä oikeus minulla on sekaantuakaan sinun asioihisi!? — Minä en kestä enää mielentäristyksiä, tiedätkö! — Enkä vaivaa sinua enää läsnäolollani, — kähisi Horner, — mitä minua tämä elämä liikuttaa? Piru periköön sinut ja henttusi! Tulkaa minusta onnellisiksi. Onnellisiksi, käsitätkö? — En estä teitä… Terveyteni ei sitä kestä… Toivotan onnea — sinulle, — ja yhdeksän lasta teille…
— Ole vaiti, — sanoi Milada torjuten, — tehden kyllästyneen konemaisen liikkeen ovelle päin.
Horner otti häntä pyytäen hameesta kiinni. — Kuule, — sihisi hän kasvot tuskasta vääntyneinä, — elä pane toimeen kohtauksia minulle! — Älä panettele minua selän takana. — Olen sairas mies! — Sellainen mielenliikutus voisi viedä minulta hengen. — Puhu mitä haluat, — sovi hänen kanssaan, — pakene, vaan älä lausu sanaakaan minusta! — Jos näet minut vielä kerran täällä, saat sylkeä minua vasten naamaa! — Kuuletko? — Sylkeä saat vasten läsiä! Sylje…
Milada seisoi suorana katsahtaen noihin kouristuneisiin kasvoihin. —
— Häntä pidin miehekkäänä miehenä, — ajatteli hän itsekseen, — jonka piti auttaa minuakin. — Hän siveli kädellä otsaansa…
— Kyllä, kyllä minä menen. — Anna minulle ensin kunniasana, että pidät suusi visusti kiinni! — Kas niin. — Olen ollut liian vanhuuden höperö, olen lörpötellyt liikaa. — Jaa, jaa… Siis hyvästi! Horner otti hattunsa ja painaen sen päähänsä hiipi hän ovesta ulos…