— Mihin mies pystyi, sen hän oli kokenut. Horner oli kuitti, — nyt hänessä kyti vain viha ja pelko.
Hän pelkäsi, — Milada näki hänen sielunsa köykäisyyden, hän osasi vaan vihata sitä, joka oli vahvempi ja tunnerikkaampi kuin hän. — Hän vihasi sitä, joka oli häntä nuorempi ja elinvoimaisempi! —
Milada aukasi salin ikkunan. Aamuvalo virtasi huoneeseen, se lävisti kuin tulikeihäillä sen harmaan paksun yöhöyrykerroksen.
— Äläkä anna Hornerin sekoittaa katsantokantaasi. Kulje suoraan tietäsi! — Onni on tunteista yksinkertaisin.
Niin oli Goldscheider hänelle puhunut. Silloin oli Milada uskonut mailmanparantajan tehtäväänsä, Horneriin, tulevaisuuteensa. Toinen toisensa perään olivat nuo uskonnontunteet lauhtuneet, hälvenneet. Kuin tähdet auringon noustessa taivaanrannalle ne hävisivät — totuuden valossa!…
Milada lähetti portinvahdinrouvan nukkumaan. Kotvasen hän kuuli tuon naisen raskasten kompuroivien askelten äänen käytävissä. Hän kuuli ovien aukenevan ja sulkeutuvan. Sitten vallitsi talossa syvä hiljaisuus. — Kaikki nukkuvat, ajatteli Milada, — ihmiset ovat väsyneet, siksi he nukkuvat. Minä yksin talossa valvon. Ja kun tuo viimeinen ajatus välähti Miladan sielussa, tuntui hänestä äkkiä, kuin olisi tuolla tosi-asialla syvempi merkitys, kuin mitä sille ensi hetkellä osasi antaa… Nukkua! — Niin kaikki muut nukkuivat vapautuen unen hämärässä elämän kirjavasta, kuvarikkaasta vaihtosarjasta. Sielun komerot olivat suljetut, todellisuuden portti oli kiinni ja unettaren kepeät sormet olivat painaneet silmäluomet umpeen. — Hämärä on rauhoittava, nukkuminen ja uni on hyväteko, älkää herättäkö onnettomia ihmislapsia nukkuessaan. Uni on heidän ainoa onnensa. — Mutta Milada oli katsonut aurinkoon. Sen vahva loimu oli tunkeutunut hänen silmiinsä, sen valo oli viiltänyt hänen sisimpänsä läpi, niin että kaikki, mikä hänessä oli tomuista ja valoarkaa nyt kimmahti ja siroontui tuhansiin hiukkasiin.
Hänen tietoisuutensa irroitti hänet ympäristön teennäisyydestä. Hän tunsi kaikki metkut ja ansat, ja sen raa'an häikäilemättömyyden, jota kapitalistiset yrittelijät käyttivät vaanien uhrejaan, jotka he pyydystivät taitavaan apajaan johtaakseen heidät sitte turmioon. Hän tunsi tällä liikealalla vallitsevan riistojärjestelmän, jolta mikään esivalta ei suojellut uhreja, hän oli selvillä siitä laittomasta, kaikkien yhteiskunnallisten säädösten ulkopuolella olevasta asemasta, johon ammattiportto on sysätty sivistysmaissa, missä hän saa kärsiä väkivaltaa niin omaisuuteensa, kuin vapauteensa ja ruumiinsa terveyteen nähden.
Milada tunsi rouva Zimmermannin laitoksen, missä tytöt pidettiin kuin vankeina, — kotona niitten täytyi olla puoli alastomina, sillä emäntä pelkäsi niitten puettuina pakenevan. Poliisien tarkastuksetkin suoritettiin siinä laitoksessa koko kadulla kuuluisalla tavalla. Koko toimituksen aikana täytyi tyttöjen olla poliisien käytettävinä. Kauneimpien oli pakko ihka-alastomina kulkea herrojen perästä konjakkipullo kädessä. Milada tiesi, että sellaiset tytöt, jotka eivät voineet eivätkä enää jaksaneet miellyttää, lähetettiin läpi yöpimeyden tuntemattomuutta kohden, hän muisti sen salaperäisyyden, jolla koskemattomat tytöt kiedottiin, hänen mieleensä tulivat ne juonet, millä naisten neitsyeellisyys revittiin rikki, kaiken hän tunsi kylläkseen, — aivan tympääntymiseen, inhoon asti, kunnes hänen tunteensa olivat tylsistyneet jokapäiväisen tottumuksen voimasta. Siksi hän ei jaksanut enää itkeä, ei mitään onnea toivoa. — Ei mikään hymy poistanut sitä tuskaa, ei mitkään sanat parantaneet niitä haavoja, ei mikään pelastuksen pilkka valaissut sitä surkeutta, mihin hän ja hänen kurjuustoverinsa olivat vajonneet.
Milada astui ikkunan luo, hänen katseensa painui häikäistymättä hehkuvaan päivän silmään. — Hän puhui auringolle. — — Kuin rautaisilla pihteillä kuristaa minut kurjuus, — sanoi hän, — en voi liikahtaa. En jaksa hengittää tässä ilmapiirissä. — — Tahdon auttaa, tahdon kumota…
— Elän, hoidan taloutta, johdan tätä taloa vanhaan tapaan… Kohoan hitaasti täältä, mutta kuljen raatojen yli… En tahdo enää sitä tehdä… En tahdo… toisti hän ajatuksissaan vihaisena.