— Mitä sinä tuntisit aurinko ollessasi loppuun palanut, tyhjä ja autio, ollessasi musta möhkäle, jossa ei olisi valoa, eikä lämpöä elvyttääksesi mailmaa, helliäksesi ihmisiä?… Sinun täytyisi… Olisit pakotettu… Halu rakastaa olisi jäänyt kuolleeseen sydämeesi, siksi sinun täytyisi itkeä…
Aamuilman viileyden läpi tunkeutui lämmin valoaalto, — se hyväili Miladan kasvoja, se hiipi jäykiksi pusertuneille nyrkeille, jotka painuivat ikkunalautaa vastaan, se aukasi ne kääntäen loistollaan käsipohjat lempeinä aukenemaan. —
Ja tässä hiljaisuudessa kuului kuin ääni: — Lapsellinen olet… Jos sydämesi olisi kuollut, eihän se voisi enää lemmestä värähdellä… Loppuun palanut aurinko kuolee mailmansa kera… Ei ihminen voi kuoltuaan mitään tuntea… Lempi, lempi on elämän ikuinen tunnusmerkki. Sillä, joka lempii, on itsessään myös lemmen voima, sillä on valo omassa itsessään, jota ei mikään voi sammuttaa. Sillä on lämmin sana, avulias käsi ja pelastava keino kaikille. — Sillä on auttajansa. — Myös sinulla on se, Milada…
Milada poistui hitaasti ikkunasta. Oliko hänelläkin apu tarjolla?… Vastakohtana kaikkiin sanoihin, mielikuviin ja periaatteisiin, jotka olivat tehneet hänestä selvänäköisen ja toivottoman ihmisen, joka ennen oli hurmaantunut ja häikäistynyt ihanteista, voisiko olla mahdollista muuttaa tosi-asioita, luoda uusia tositapauksia? Se ajatus oli suurenmoinen täyttäen Miladan sielun ihmeen kauhistuksella. Pitikö hänen ryhtyä sellaiseen tehtävään, toimien, työskennellen? Onnellisena ja innokkaana kuin leikkivä lapsi rupesi hän seulomaan muistojaan, määritellen tosi-asioita ja perustuen pikkuseikkoihin. Hän muisteli kaikenlaisia eri tapahtumia, kokonaisen joukon tosi-oloja, jotka miellyttävinä hänen sielussaan kumpuivat heittäen painon sen yltä pois. Milada huomasi, että usein oli jo niin tapahtunut, kuin hän oli halunnut, aika aijottain oli hän jo voinut omin voimin toimia, väliin oli teko auttanut, epätoivoisille oli hänen tarmokas asiaanryhtymisensä pelastustien raivannut. —
Hän muisti Dubben, Fannin, Kamillan sekä useita muita kodittomia vieraita tyttöjä, joille hän oli hankkinut hetken levon; hänen oli onnistunut taitavalla tempulla nostaa ne sisällisen epätoivon kurimon kuilun yli. Hän ei ollut antanut heidän nähdä rappiotilaansa, toivottomuuttaan. Hän osotti, että heillä oli silmät, silloin kun toiset vaelsivat pimeydessä, että heillä oli toki ruokaa, kun vielä onnettomammat näkivät nälkää, että he saivat toki elää, silloin kun toiset olivat maan mullassa. Siksi hän saattoi aina ylläpitää tytöissä kipinän rohkeutta. Aurinko ei ihmisessä sammu, niinkauan kuin ihminen hengittää! — Mitä tämä kaikki oli?
Se äkkinäinen onnentunne, joka äsken oli vallannut Miladan mielen, kuoli, synkkiä varjoja ilmestyi hänen silmiinsä. Mitä merkitsi yksilön lankeemus, yksilön kohoamien? Mitä maksoi Gisin usko, Fannin kepeämielinen hymy kaikkien yhteisen kauhean, rajattoman kurjuuden rinnalla? Tuhansia huokaa sorron ikeen alla, kirouksen painamina. Kuka saa mailman huokaukset vaikenemaan, kuka rakentaa ihmisille sillan yli rannattoman kärsimysten rämeen? Ettekö voi antaa siihen vastausta te mailman viisaat? Teidän vaiti-olonne tappaa meidät kaikki, kaikki! — Milada kohotti käsivartensa kurottaen ne heräävän kaupungin yli, jonka katoilla elämän ensi haaverikas hymy helmeili.
— Mitä te muut tiedätte meidän elämästämme? Mitä te rouvat ymmärrätte, kun kokootte hameenne helmat kohdatessanne meidät, jotta ette saastuisi meidän kosketuksestamme… Ja mitä te käsitätte, te miehet, jotka yöksi tulette luoksemme kärsien meitä vaan silloin, kun poskemme ovat punaisiksi maalatut ja kun me jaksamme teille hymyillä? Te nautitte ruumiimme lämmöstä, meidän ilakoimisemme vapauttaa teidät elämän painavista huolista, mutta kun olette saaneet halunne tyydyttää, paiskaatte kylminä oven jälkeenne kiinni ja pakenette.
Te miehet, te ette tahdo nähdä, miten me naiset teidän tähtenne vanhenemme, miten me kuihdumme, miten sairas ruumiimme meitä kiduttaa, miten sielumme eläimellistyy, koska olemassaolomme on mennyt sirpaleiksi elämän joutavassa sirinässä ja särinässä, koska meitä kauhistuttavat menneisyyden muistot ja tulevaisuuden musta hauta.
Kenellä teistä on sydän koputtaa päivänvalossa huoneemme ovelle, aukaistakseen suljetun sielumme komeron kysymällä: Miten sinä himojemme orja, päivisin elät? —
Milada hengitti syvään. Sillä miehellä täytyi olla luja tahto, hänen täytyi olla voimakas ja iloinen kuin kevät, joka puhaltaa piiloon syksyiset mädänneet lehdet ja herättää eloon kaiken sen, jossa elämisen mahdollisuuden tuike on. — Sen tahdon täytyi ilmestyä. — Mies oli tuleva! — Hän nousisi ja sanoisi: Tulkaa, ja seuratkaa minua!