Milada istui avoimen ikkunan ääressä taaksepäin nojautuneena verhoten punasilla uutimilla paljaat käsivartensa. Auringon loimu nousi korkealle leiskuen ja värähtäen. Mitä tämä oli? Milada aukasi silmänsä selkoselälleen.
Eikö joku ilmestynyt hänen silmiinsä? — Eikö jokin olento lausunut noita sanoja? —
— Tulkaa ja seuratkaa minua!… Ken hän oli? — Gust? Hänkö se oli?
Gust!
Milada näki orpolastenkodin kuin unessa. Sen harmaalla seinällä riippui ruma, verinen, raihnas mies. Kädessään hän piti sydäntä, joka liekehti.
Hiljaa oli kaikki, hiljaa. Rouva Celestine puhui Vapahtajasta, Jeesus
Nazarealaisesta, joka kuoli ristinpuussa.
Gust oli kaunis, Gust oli onnellinen, Gust oli elävä ihminen.
Milada hymyili hellästi nukkuen rauhallisesti…
Kun hän heräsi, valoi aurinko häikäisevän lieskansa huoneen joka soppeen. Sisäkkö tomutti ja puhdisti huonetta huutaen heräävälle.
— Tänään on vasta oikea helluntai-aamu, eikö totta, neiti Milada! —
* * * * *